Lääkäri kysyi, onko minulla haaveita tai unelmia. Teki mieli itkeä, vastasin ei ole, ei tuu mieleen nyt mitään. Mistä tässä voisi unelmoida? Että kaikki olisi hyvin, että tää olisi vain pahaa unta, että herään ja kaikki on hyvin.
Hävettää. Hävettää niin paljon. En tiedä kehtaako harhoista enää puhua, tunnen itseni typeräksi. Ja häpeän. Häpeän niitä harhoja. Onko ne pelottavia? On. Sydän hakkaa ja tuntee olevansa vaarassa.
En kuitenkaan maininnut, että työpaikalle on asennettu kamera vahtimaan minua. Kuumottelin, että lääkäri kertoo pomolle ja pomo ottaa sitten sydämen asiakseen vahtia minua. Tunnen, että olen velkaa työpaikalle, koska olin niin kauan pois.
Jos jonkun haaveen keksisin, se olisi että tämä kaikki olisi vain unta.
Lääkäri taas tsemppasi, että selviän tästä. Nyt vain tuntuu, että se oli lääkärin surullinen yritys piristää särkynyttä mieltä, että se sanoi niin sen takia, koska ei osaa muutakaan sanoa.
Mutta ehkä minullekin on luvattu oikeus olla onnellinen. Lääkäri kysyi miten olen nukkunut. Ihan kohtalaisesti - on vastaus kaikista niistä pelottavista öistä, pelkään nukahtaa tai nukahdan lääkkeiden kemialliseen uneen. Tänäänkin olin niin väsynyt, että pelkkä ajatteleminen oli liian vaivalloista - en kyennyt ajattelemaan.
Mutta olen ollut ilman tupakkaa kuusi päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥