Vieläkin osastolla. Tästä tosiaan tuli pitempi reissu, mitä osasin kuvitella. Lääkitys on vielä kesken, Leponexia pudotettiin lisää ja Latuda on mennyt  vasta vähän aikaa. Huolestuttaa jos vointi laskee sen takia. 

Näin äsken lääkäriä. Hän aikoo laittaa alulle sähköhoidon, aikoo ottaa yhteyttä sähköhoidosta vastaavalle lääkärille ja menisin tutustumaan paikkaan. Onko kellään kokemusta sähköhoidosta? Ois kiva kuulla kokemuksia.

On tässä mua tutkittu. Kävin eilen infektiolääkärin luona, koska crp on koko ajan koholla, lisäksi palelen koko ajan ja nieleminen ollut hankalaa. Infektiolääkäri ei löytänyt mitään hälyttävää. Määräs se kuitenkin ultraäänitutkimukset ja verikokeet. 

Mua on vaivannut sairaudentunnottomuus. Välillä turhauttaa olla osastolla, koska koen ettei koko osastohoidolle ole perusteita. Samaan aikaan pelkään että terroristit hyökkää osastolle, tai että meidän perheen kissa on vaarassa, et sen kaula viilletään auki ja silmät kaivetaan.

Tuntuu hassulta, kun ei oo päässyt viiltelemään. Punaiset viivat koristaa jalkoja. Enkä mä niitä häpeä.

Vieläkin osastolla. Tästä tulikin pitempi reissu mitä vastaanotto-osaston lääkäri meinas.
Tänään oli lääkäri. Kysyi näenkö toivekuutta oman elämän suhteen, en osannut vastata mitään. Lääkäri sanoi, että ei ole mun vika, kun sairastuin. Oon hieman eri mieltä, varmasti oon tehnyt jotain väärin.

Uusi lääke aloitetaan maanantaina, Latuda niminen. Sitä käytetään täysi-ikäisten skitsofrenian hoitoon. Lääkäri sanoi, että sähköhoito on yksi mahdollisuus.

Tällä viikolla oli nielun kautta tähystys. Se ei mennyt kauhean hyvin, jotakin lääkäri kerkes nähdä. Varmaan nielemisvaikeudet johtuu Leponexista.

Kävin myös tällä viikolla tutustumassa tuettuun asumiseen. Maanantaina vapautuisi paikka, mutta oon siinä kunnossa, että vielä se ei ole ajankohtaista. Ja minä kun haluaisin omaan sänkyyn nukkumaan.

Tänään lääkäri aikoi laittaa lähetteet suoliston tähystykseen ja gynekologille. En tiiä miks.

Haluaisin vaan kotiin. Mutta en tiiä, pärjäisinkö siellä. En saanut yölomia viikonlopulle, ainoastaan päivälomia. Enkä saa olla yksin. Vittu.

Anteeksi hiljaisuus. Tosin en tiiä, lukeeko kukaan mun blogia. Jotenkin ollu sellainen tunne, että ei ole mitään kirjoitettavaa.

Oon vieläkin osastolla. Oon vaihtanut akuuttiosastolta kuntoutusosastolle. Lääkärin mukaan kestää vielä pari viikkoa ennenkuin uloskirjataan. Parin viikon päästä on nielun tähystys, koska nieleminen on vaikeaa. Oon laihtunut 3kg tän aikana.

Isoin muutos koskee lääkkeitä. Zyprexa ja Fluanxol on lopetettu ja nyt menee 300mg Leponexia. Leponex aiheuttaa kuolaamista, mikä on inhottavaa. Pakko kuitenkin jatkaa Leponexin syöntiä.

Tuetusta asumisesta on kans puhuttu, mutta en halua sinne. Kyllä mä pärjään kotona. Pakko pärjätä.

Osastolla. Tulin tänne viime yönä. Sain odottaa psyk.aulassa iltaviidestä yökymmeneen. Hermot meinas palaa kiinni kun olin väsynyt, nälkäinen, niksat ja ahdisti.

Miten päädyin osastolle? No, kävin eilen ihan normaalisti mtt:ssa hoitajan käynnillä. Pääsin lähtemään kotiin ja siitä jonkun aikaa olin jo menossa salille äidin kans. Olin kävelymatolla tekemässä alkuverryttelyä, kunnes omahoitaja soittaa. Kello oli tässä vaiheessa jotain klo15. Siitä sitten lopetettiin äitin kans treeni ja lähdettiin mtt:hen. Siellä lääkäri jaastatteli mua että äitiä. M1:lla sitten psyk.päivystykseen.

Kun mun vuoro tuli, ne heti sanoi että tässä ei mene kauaa. Eli ne oli jo psyk.päivystyksessä päättäneet, et mut otetaan sisälle. Haastattelun jälkeen sain ruokaa. Sitten katsottiin tavarat ja huoneen näyttäminen. Sain onneksi oman huoneen!

Päivystävä lääkäri ottaa vastaan joko tänään tai huomenna. Ilmeisesti oon nyt tarkkailussa.

Haluan vaan kotiin, tympäsee olla osastolla.

Lääkäri soitti tänään. Kysyi mikä on vointi, pärjäänkö kotona. Vastasin, että pakko pärjätä. Kerroin että liikkuva avohoito tulee huomenna tiistaina käymään. Lääkäri painotti, että jos vointi heikkenee on hakeuduttava psykiatrian päivystykseen. Vaikka niin että liikkuva vie mut sinne. Sanoin lääkärille, että mulla on korkea kynnys lähteä. Sanoi että ymmärtää, mutta apua pitäisi osata ottaa vastaan. Joo oon mä tänään ja eilen hakenut apua. Soitin eilen liikkuvaan ahdistuksen takia ja tänään aamupäivästä omalle hoitajalle. Laitoin vielä iltapäivällä viestiä omalle hoitajalle, että vielä ahdistaa. Sitten soittikin lääkäri.

Leponex aloitetaan tänään ja oon ristiriitaisin ajatuksin aloittamassa sen. En haluais aloittaa sitä, mutta en haluais osastollekaan. Vaikka tänään on tehnyt mieli tappaa itsensä, ottaa yliannostus lääkkeitä. Viiltelin sitten siihen ahdistukseen. Unohdin kysyä että miten olantsapiinin kanssa, otanko normaalin annoksen tänään vai en. Laitoin sit omalle hoitajalle viestiä asiasta. Vastas että vielä jatkuu normaalisti olantsapiini. Kuulemma kestää 3kk että Leponex alkaa vaikuttaan. Ihan helevetin pitkä aika odottaa!

Miks elämän pitää olla niin vitun vaikeeta.

Ahdistaa. Soitin liikkuvaan että auttaisivat ahdistuksen kanssa. Puhelimen päässä oleva hoitaja ehdottaa rentoutumisharjoituksia. Suljen puhelimen, menen piikkimaton päälle makaamaan ja laitan youtubesta jonkun harjoituksen. Oli vaikea keskittyä, ajatukset harhailivat. Kyllä se jonkun verran auttoi.

Vähän kaduttaa, että suostuin Leponexiin. Erehdyin lukemaan netistä siitä ja pelkkää huonoa luin. Mut jos en aloita Leponexia, joudun osastolle. Niin oli lääkäri kirjoittanut Kantaan.

Heräsin tänään super myöhään, kello oli lähemmäs puol neljä. En kauaa kerinnyt olemaan hereillä kun alkoi ahdistamaan.

Miks just mä. Miks mun piti sairastua.

Meinasin TAAS joutua osastolle! Mulla piti olla hoitajalle aika tänään, mut kappas vaan mistä löydän itseni.. no lääkärin huoneesta.

Suostuin kauhean painostuksen alaisena aloittamaan Leponexin. Piti heti varata aika labroihin. Lääkäri vaan mietti, et pitääkö lääkemuutokset tehdä osastolla. Sanoin, että en halua osastolle.
"Viiltelyn pitää loppua" lääkäri sanoi. Teki mieli sanoa että ei tuu onnistumaan, mut pysyin hiljaa. Taas piti näyttää viiltelyjäljet, ensin hoitajalle ja sit lääkärille.
On tässä ollut itsetuhoinen olo jo heti aamusta. Tekis mieli kuolla.
Abilify lopetettiin. Sairas mieli sanoo, että hamstraa ja ota kerralla kaikki.
Kysyi lääkäri myös, et ollaanko puhuttu koskaan tuetusta asumisesta. Ei olla, enkä tiedä mitä mieltä oon siitä.

No, ens viikolla aloitetaan Leponex ja saa nähä. En oikein ymmärrä täysin lääkärin huolta. Ei musta tarvi olla huolissaan.  Osastolle en missään nimessä halua. Pakko pärjätä kotona. Kuntoutustukihakemus hyväksyttiin, jee.

Mun ajatukset on kaapattu. Mulla ei oo ajatuksia. Oon vaan tyhjä kuori. Välillä jopa tunnoton olo. Johtuukohan tää lääkkeistä.

Oon nyt syönyt olantsapiinia 20mg. Tekis mieli jättää syömättä tuota 5milligrammaa. Lääkäri oli kirjoittanut reseptiin et "ajatuksia selkiyttävä lääke". Mut ei mulla oo ajatuksia. Paitsi mitä nyt noi pelot jne. Vainoharhanen olo. Tekis mieli viiltää, vaikka oon viiltänyt tarpeeksi tälle päivälle.

Kaveri joutu osastolla. Viestittelee et miten levotonta siellä on. Jumalauta, nyt ei passaa joutua osastolle! Minä en halua joutua levottomien ihmisten seuraan.

Hitto että lääkäri painosti aloittamaan Leponexin. Mietti pitkään lähettääkö sairaalaan. Lääkäri halus nähdä arvet ja vähän häpeissäni näytin ne.

Lääkäri sanoi olevansa puun ja kuoren välissä, koska hankaan vastaan Leponexin alotusta. Päätyi nostamaan olantsapiinia 20mg. Nyt katsotaan pari viikkoa ja sitten vaihtoehdot on Leponex tai osastohoito.

Kerroin että en hallitse enää viiltelyä. Heti ku sain sanottua sen, niin aloin katumaan, koska lääkäri alkoi heti miettimään osastohoitoa. Lääkäri kertoo olevansa huolissaan. Teki mieli sanoa että ei musta tarvi olla huolissaan, mut pysyn hiljaa.

Pelot pitäisi saada kuriin, lääkäri sanoi että ne voi jäädä pysyvästi päälle. Säikähdin sitä. En halua että pelot jää päälle, mut en haluais alottaa Leponexia, koska en tiedä miten sitoudun verikokeiden ottoon.
Perusteli se vielä Leponexin aloittamista sillä, et musta saatas työkuntoinen. Muuten musta ei tuu työkykyistä. Tässä vaiheessa jo rupes hieman ärsyttään jankkaus, mut purin huulta etten möläyttäis mitään ikävää.

Liikkuvan avohoidon tulee käydä tiiviimmin, niin päätti lääkäri. En tiiä mitä se hyövää kun ne käy vartin ja välillä saatetaan puhua vaan säästä. Viime la käytiin käveleen eikä ne oikeen kysyneet mitään, itse sai toimia keskustelun aloittajana.

No, osastolta vältyttiin ainakin toistaiseksi. Kävin kaupasta ostaan laastareita, edellinen paketti alkaa olla loppu. Tekis mieli viiltää.

Ahdistaa. En hallitse enää viiltelyä. Makasin piikkimaton päällä toivoen, että ahdistus helpottaisi. Ei se mitään helpottanut, vaan viiltelin. Ja otin Propralia. En uskalla soittaa kellekään, se ois vaan huomionhakua. Jospa tää kirjoittaminen helpottas oloa. Ja musiikin kuuntelu.

Päässä lyö tyhjää. Kuin ajatukset ois kaapattu. Tunnen vain ahdistusta. Mut jospa tää tästä kun Propral alkaa vaikuttaan.

Edelleen otan vastaan blogi ehdotuksia.

Vitun vittu. Anteeksi kielenkäyttö, mut mua ahdistaa niin paljon. Päivä meni hyvin, sain käytyä yksin  (Propralin turvin) kaupassa ja tänään oli mtt. Sain kerrottua kaiken. Omahoitaja ei paljoa kommentoinut, kirjoitti vaan kaiken ylös. Meni taas huimat 15 minuuttia käynnillä. Mut oon oppinu luottamaan omahoitajaan. Silloin kun mtt oli kauempana, peruin tosi usein käynnit. Nyt kun mtt muutti lähemmäs, oon aina mennyt ajalle. Mtt sijaitsee entisen avo-osaston tiloissa, ja siinä paikassa on jotain tunnelmaa.

Kävin veljen kans uudelleen kaupassa ja veli antoi jämä topan. Se ei kauaa mulla kerinnyt olemaan, kun tupakointi alkoi ahdistamaan niin paljon, että annoin topan takaisin veljelle. Mielummin oon sisällä ja imeskelen nikotiinitabletteja. Ulkona pelot vainoaa ja kotona on hitusen turvallista olla.
Makasin piikkimaton päällä hetken ja se auttoi hieman.

Enää on muutama päivä miettiä, et mitä haluan Leponexin suhteen. Pelottaa, et mut heivataan osastolle. Viime kerralla lääkäri oli sitä mieltä, että tässä on jo pitkään seurattu, pärjäänkö kotona. Mut en halua osastohoitoa, mitä se auttaisi.

Kaipaan lukemista, olisiko teillä ehdottaa jotain blogeja, mitä voisi alkaa seuraamaan?

Tekis mieli kirjoittaa, mut pää on ihan tyhjä. Mua on vaivannut ajatusten puute ja jos ajatuksia on niin on vaikee ajatella. Paitsi jos puhutaan peloista, silloin mieli käy ylikierroksilla.

Äiti osti mulle piikkimaton. Kokeilin sitä tänään ja eikä se mitään auttanut. Ehkä sit ku sen käyttöä jatkaa.
Viiltelin taas tänään. Ai jumalauta et se tekee kipeää. Mut se helpottaa oloa. Kai tuosta joku pakko on muodostunut, kun joka päivä viiltää. Pitäis lopettaa.

Oon kärsinyt yksinäisyydestä. Oon ihan yksin. Joo on mulla äiti ja veli, mut ne ei korvaa ystäviä. Yks muutti etelään, toinen asuu samassa kaupungissa, mut siltikin nähdään liian harvoin.

Ahistaa. Tv:tä ei oo voinu pitää päällä kun on tunne, et sieltä seurataan mun tekemisiä. Pidän tv:tä päällä vaan silloin, kun tiedän että salakatselu ei haittaa.

Ruokahalu on ollut huono. Mikä on hyvä asia, jospa paino lähtis tippuun. Takkikin meni hyvin kiinni, eikä se enää puristanut. Harmi vaan, vaaka on rikki, eikä voi seurata painoa.

Oispa jo yö, niin sais laittaa nukkumaan. Huomenna on mtt.

Vittu että pelottaa ja ahdistaa. Velikään ei pääse seuraksi, kai sitä tympäsee ku jatkuvasti kinuan sitä mun luo. Kysyi että onko pakko. No ei ole, viiltelin sit taas jalkaan.

Kanta kertoo et nää on paranoidisia pelkoja. Jepjep. Laitoin pyykkitelineen sivuttain ulko-oven eteen ja ostin eilen kaupasta hiuslakan, jolla voi hyökkääjiä sumuttaa. Lain mukaan veitseä ei saa kuljettaa mukana niin hiuslakka olkoon mukana tuomassa turvaa.

Liikkuva avohoito kävi lauantaina. Sanoivat, että osta piikkimatto ja makaa sen päällä niin ahdistus helpottaa. Ja vitut, en ala. Ei siitä kumminkaan oo mitään hyötyä. Ehdottivat ne myös että soittaa tai laittaa viestiä kun seuraavan kerran tekee mieli viiltää. Mut mulla on korkea kynnys siihen. Tuntuu et se ois vaan huomionhakua.

Toivon vaan että Abilify alkais tehoamaan. Lääkäri oli kirjoittanut Kantaan, että jos Abilify ei tehoa, niin sitten joudutaan turvautumaan Leponexiin. Miten pohjalla sitä voi olla. Leponexia käytetään vasta sitten, kun muut lääkkeet eivät tehoa. Ja tuntuu että olantsapiini ja Abilify eivät tehoa. Mut en haluais alottaa Leponexia. Pitäis käydä verikokeissa ja pitäs tupakoida säännöllisesti, muuten pitoisuus veressä muuttuu. Se tuntuu liian työläältä.

Kelan kuntoutustukea ei olla vieläkään käsitelty. Oon oottanut sitä jo kesäkuusta lähtien, nyt eletään syyskuuta.

Kaiken kaikkiaan tää vuosi on ollut raskas. Milloin on luvassa helpotusta? Tosiaanko mun pitäis alottaa Leponex? Kaveri sano että sillä Leponex auttoi ahdistukseen pienelläkin annosmäärällä. Mut en halua olla kuolaava zombie.

Oispa jo ilta niin pääsis nukkumaan. Viime yönä oli hankala nukahtaa kun ahdisti ja pelotti. Pelkään et kuulen ja näen harhoja.

Ehkä tää tästä.

Sanat alkaa olla jo loppu, en tiiä mitä sanoa. Ahdistusta ja pelkotiloja on liikaa. Tänään oli mtt. Kerroin et pelkään et hammaslääkäri laittoi seuranta laitteen mun hampaisiin. Kerroin pelosta et mut ammutaan. Ja et oon viilelly nyt joka päivä.
Koska veli ei oo seurana (sillä on unirytmi sekaisin), niin on helppo viillellä. Ja noi arvet on aika nättejä. Muista että vain jalkoihin, käsiin ei saa viiltää. Pysyypähän salassa koko touhu.
Kerroin myös hoitajalle et ruokahalu on ollu huono. Liekö Abilifyn haittavaikutus. Mut laihtuminen ois tosi jees.

Hoitaja puhui taas sairaalahoidosta. Ei, ei taas. Vastahan mä olin osastolla. Hoitaja selitti et pitää mennä päivystykseen jos olo pahenee. Sanoin et mulla on aika korkea kynnys mennä päivystykseen. "No laita viestiä tai soita ens viikolla jos olo pahenee. Tai ota viikonloppuna yhteyttä liikkuvaan avohoitoon" Joojoo. Sovittu.
Kysyi se vielä Leponexista. Et oonko miettinyt. No en ole, sillä olo on ollut hankala. Emmä tiiä haluanko aloittaa sitä. Sen haittavaikutuksena on kuolausta enkä mä sitä haluais. Mut pitää yrittää miettiä. En muistanut kertoa omahoitajalle et ajattelu on ollut vaikeaa. Kuin mun ajatukset ois kaapattuja. No, mene ja tiedä.

Liikkuva avohoito tulee huomenna mun luo. Oon vähän turhautunut niihin ku ne istuu 15 minuuttia ja välillä saatetaan puhua vaan säästä. Mtt:n käynnitki on vaan vartin mittaisia. Pelkkää voinnin seurantaa joo, mut vois sitä siltikin paneutua syvemmin mun oireisiin.

Oispa tupakkia.

Nyt sitä ollaan eläkeläisiä. Eläkevakuutusyhtiö hyväksyi kuntoutustukihakemuksen ja saan peräti 38,73 euroa eläkettä. Enää pitää odottaa Kelan päätös. 

Pelot ovat olleet hankalia. Nyt pelkään et mut ammutaan. Ja että eilen hammaslääkäri laittoi seurantalaitteen mun hampaisiin. 

On tullut viilleltyäkin. En saa itseäni edes itkemään, et se vähän helpottais oloa. 

Perjantaina on mtt ja sekin tuntuu olevan liian pitkän ajan päässä. 

Ehkä tää tästä.

Ei tuu hevon helvettiä tän ahdistuksen kans. Oon käymyt tänään ulkona sen verran vaan, että vein roskat. Ulkona oli pari miestä tupakilla ja alkoi heti ahistaan ne.

Lisäksi viiltelin. Nyt jalkaan sattuu ja taiteilin sideharson.

Alotin sen uuden lääkkeen lauantaina. Sunnuntai oli ihan hirvee, koko päivän pää kipeä ja oksetti. Oksensin sit vihdoin  illalla ja heti helpotti oloa.

Pelottaa et joudun osastolle. Vihdoinkin rahatilanne on hyvä ja jos joutuisin osastolle, kaikki säästöt menisi sairaalalaskuihin. Ei sekään oo kiva.

En tiiä mitä tehdä. Veljelläkin on unirytmi taas sekaisin, eikä hänestä oo mulle kaveriksi tänne.

Arrggh!

Sen piti olla vain hoitajalla käynti. Oli joo hoitajan kans alkuun, mut sit näin lääkäriä. Lääkäri kysyy pärjäänkö kotona. Sanon että en tiedä, pakko pärjätä. Lääkäri mainitsee osastohoidon, että pitäisikö lähteä osastolle. Kieltäydyn. Lääkäri on sitä mieltä, että nyt ollaan siinä pisteessä, että on kiikun kaakun ollaanko kotona vai lähdetäänkö osastolle.

Sit lääkäri ehdottaa Leponexia. Kieltäydyn siitäkin, sillä olen kuullut siitä huonoa. Mm. kuolaamista. Lisäksi pitäisi käydä alkuun joka viikko verikokeissa. Ei kiitos.

Lääkärin mielestä pelkotilani ovat vaikeita. Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Toimintakyvyssä on laskua, sanoo lääkäri.

Lääkäri haluaa heti maanantaille labrat, mutta en tiedä mistä varata aikaa.

Miks elämän pitää olla niin vaikeaa. Tuntuu et tää menee jo vainoamisen puolelle.

Aikaistettuja lääkärikäyntejä ja lisää hoitajalle aikoja.
Sain toisen ajan tälle viikolle hoitajalle. Lisäksi 6.9. On lääkäriaika, vaikka sen piti olla kuun lopussa. Sitä myöhempää aikaa ei peruttu, koska siihen tulee mukaan työterveyslääkäri.

En jaksa tätä ahdistusta ja pelkoja. Pelkään muita ihmisiä, milloin ne käyvät päälle. Pelkään milloin mut raiskataan, pelkään milloin joku ihminen lähtee seuraamaan. Meinasin viime viikolla saada paniikkikohtauksen ruokakaupassa. Enkä ollut silloin edes yksin, veli oli seurana.

Tupakoinnin lopetuskin ottaa takapakkia, oon pummaamassa veljeltä melkein koko ajan tupakkia. En uskalla käydä yksin tupakilla, koska pelkään että joku käy päälle.

Onko nää pelot ja ahdistus sairauden oireita?

"Neljä vuotta sitten mun papereihin lätkästiin "vakava, psykoottistasoinen masennus"-diagnoosi. Nyt tänään, neljä vuotta myöhemmin ja kaiken sen paskan jälkeen psykiatrian erikoislääkäri katsoo silmiin ja sanoo "Sä oot Niina parantunut, sä et täytä yhtäkään kriteeriä" Jumalauta, heitän kyllä voltin! Enää mikään ei tule mun tielle."

Noin kirjoitin facebookkiin viisi vuotta sitten. Ja missä pisteessä nyt ollaan? Jep, uuni tuore diagnoosi taskussa, vasta kotiuduttu osastolta ja sairauslomalla.

Äiti tuli kylään ja vihdoin saatiin siivottua mun asunto. Oon viimeksi siivonnut viime vuoden puolella. Äiti siivosi kerran tän kämpän kun olin osastolla. Kesti kolme tuntia siivota tää kämppä.

Siinä välissä kävi liikkuva avohoito kylässä. Äiti kertoi niille, et mun ainut ystävä muutti toiselle paikkakunnalle. Se nostatti kyyneleet silmiin ja sain hetken pidätellä etten päätyisi itkemään. On mulla yks ystävä tällä mun paikkakunnalla, mut me nähdään ehkä kerran puolessa vuodessa.

Nyt makaan sohvalla ja on ihanaa, kun koti on puhdas. Mietin vain mieli maassa äitiä, miten se pärjää kun isäpuoli on ryypännyt koko päivän. Miten yksinäiseltä äidistä tuntuu.

Sillä mä tunnen oloni tosi yksinäiseksi. Pidän tv:tä päällä vain sen takia, ettei olisi hiljaista.

Niin ne vaan päivät, viikot ja kuukaudet vierii. Ei ole ollut mitään kirjoitettavaa. Päivät kuluu yksin ja ihmeen kaupalla en oo seonnut.

Mulla on mennyt ihan hyvin. Mitä nyt lieviä pelkotiloja ja ahdistusta.

Alku meni hyvin ja nyt masentaa. Heti aamulla herättyä odotan iltaa, milloin saa laittaa nukkumaan.

On tässä kärsitty ahdistuksesta. Oon ollut jo yli viikon porukoiden luona kun kotona ei voi olla. Pelkään mitä sitten tapahtuu kun palaan kotiin. Miten kestän yksinäisyyttä? Tyttöjen talokin aukeaa vasta ensi kuussa.

Yli 16 vuotiaan vammaistuki hyväksyttiin. Oonko mä nyt vammanen, koska sairastuin skitsofreniaan?

Anteeksi hiljaisuus. Tai en tiiä, lukeeko mun blogia kukaan.

Uloskirjaus oli 6.6. Kuntoutustukea haettu, samoin yli 16 vuotiaan vammaistukea. Jälkimmäistä en ois halunnu ees hakea, mutta sossu niin suositteli.

Sairausloma kestää tammikuun 2020 loppuun asti. Jotenkin hävettää. Miks just mun piti sairastua. Monet kerrat suihkussa oon pidätellyt itkua, miksi minä, miksi minä en voi olla terve. Kadehdin muita läheisiäni jotka ovat terveitä.

Vointi on pysynyt jotenkin kasassa. Mitä nyt erilaisia ajatuksia pihalla ollessa. Ne ajatukset tulevat mieleen. Ei siinä mitään, mutta kun ne ajatukset ovat kovin väkivaltaisia. Mikä sitten ahdistaa ja pelottaa.
Mut muuten on mennyt hyvin. Saa nähä kauan tätä kestää. Lääkkeet oon syönyt niinkuin lääkäri on määrännyt.

Oon tässä miettinyt paljon asioita. En tiedä miten suhtautua skitsofrenia-diagnoosiin. Välillä tunnen et se on osa mua, mut välillä tuntuu siltä että mulla ei oo sitä. Onko se sitten sairaudentunnottomuutta, mene ja tiedä.

Tänään oli lääkäri ja sain kuulla et tää skitsofrenia on elinikäinen sairaus. Se veti mielen aika matalaksi, tuun olemaan koko loppuelämän skitsofreenikko. Tiedän että lääkkeillä oireet voi pysyä poissa, mutta silti. Ei tunnu kivalta. En voi uskoa, että miten ihmeessä oon sairastunut niin vakavasti. Missä kohtaa elämässä meni pieleen? Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Mene ja tiedä..

Oon sopeutunut hyvin uudelle osastolle. Pääsen tänä viikonloppuna ekaa kertaa yölomille. Se tuntuu hyvältä, koska kuntoutus etenee. Toisaalta en ole uskaltanut olla täysin rehellinen, mua on masentanut. En uskalla puhua asioista, sillä pelkään että kaikki lomat viedään ja hoito pidentyy.

Jos laskin oikein,  oon kohta ollut 8 viikkoa osastolla. Mtt:n lääkäri puhui lyhyestä osastohoitojaksosta, mut mikä on lyhyt hoito? Tää tuntuu pitkältä.

Taas uudella osastolla. Tää on kolmas osasto missä oon ollut tän hoitojakson aikana. Ensin akuuttivastaanotossa, sitten mielialaosastolla ja kolmantena osasto, niille jotka sairastavat psykoottisesti.

En jaksais enää osastohoitoa. Oon niin kyllästynyt näihin. Haluun kotiin, mutta en pääse. Osastolaskukin tuli, 675euroa, millä mä sen maksan? Toimeentulotuki täältä tullaan!

Toivon vaan että tää ois rauhallinen osasto. Niin ainakin hoitajat vakuutteli, mut täällä on yks levoton potilas akuuttivastaanotosta.

Haluun kotiin, pois näistä piireistä.

Lääkäri oli puhunut ylilääkärin kanssa. Nyt se on varmaa, diagnoosi on varma eikä sitä voi kieltää.

Paranoidinen skitsofrenia. Minä yritän mielessä kieltää asian, ei ole mitään skitsofreniaa. Sanon hoitoneuvottelussa että kärsin ahdistuneisuushäiriöstä. Mutta ei, sitä se ei muiden mukaan ole.

Mtt:n lääkäri kysyy onko puhuttu tuetusta asumisesta. Ei olla, enkä sellaiseen halua. Jos en pärjää kotona niin sitten en pärjää. En osaa edes kuvailla miltä tuntuisi muuttaa omasta kodista tuetun asumisen piiriin. En minä niin pohjalla ole. Vai olenko?

Sain sentään viikonloppulomat. Nekin valvotusti, en edelleenkään saa jäädä yksin. Ja minä vain mietin että miksi, miksi en saa olla yksin, kun juuri sitä tarvitsen kaikkein eniten. Ehkä yksin ollessa vajoan harhoihin, en tiedä. Sain vielä tiistaille lomapäivän.

Tarkoitus oli järjestää lyhyt osastohoito, mutta niin sitä täällä vielä kökitään. Lumet ovat tämän ajan aikana sulaneet mukavasti pois.

Pään magneettikuvaus oli eilen. Sain Temestaa ennenkun lähdettiin ja voi hyvänen aika miten helppo keissi se oli. Luulin että se kone pitäisi pahempaa ääntä, mutta eihän se ollut lainkaan kamala kokemus. Enkä tiedä milloin tulokset tulevat. Toivon, että aivoista ei löytyisi mitään.

Se olisi viimeinen naula arkkuun.

Tuntuu että elämältä viedään matto alta ja en tiedä miten olla. Samaan aikaan hirveän ahdistunut ja täysin tyhjä olo.

Ylimääräinen lääkäriaika. En muista siitä enää mitään muuta, kuin vahvan epäilyksen skitsofreniasta ja että Zyprexaa nostetaan 20 milligrammaan.

Minäkö skitsofreenikko. Sanoin että ei tunnu siltä. Lääkäri taas sanoo olevani sairaudentunnoton. Pelottaa ja ahdistaa valmiiksi perjantain iso hoitokokous, mihin osallistuu mtt:sta lääkäri ja hoitaja. Kysyin äitiä siihen mukaan.

Miksi mä oon tälläinen kuin oon. Oon kohta ollut kuukauden osastolla eikä lääkitysasiat oo vieläkään kunnossa.

Pääsiäinen menee osastolla. En saanut lomia, en edes lyhennettyä päivälomaa. Ei mua lääkäri tavannut, vaan luottaa hoitajien kirjauksiin. Mun omalääkäri ei ollut tänään ees paikalla, mikä tympäsee, sillä ootin koko viikon, että pääsen lääkäriä näkemään. En päässyt edes toiselle lääkärille.

Oon kuulemma itsetuhoinen ja psykoottinen. Kotona pitäisi olla koko ajan joku mun seurana, yksin ei saa päästää minnekään. Se ehkä sattuu sisimpään hieman. Miten mun tilanne on mennyt siihen pisteeseen, että vointi on niin huono, että en saa olla yksin? Milloin tää muuttuu paremmaksi? Oonko vielä kesälläkin täällä?

Lääkäri määräsi Zyprexaa tarvittaviin lääkkeisiin. Oon nyt tähän päivään mennessä sitkutellut Propralin avulla, mutta Propral ei koosta ajatuksia, vaan se auttaa vain somaattisiin oireisiin. Zyprexaa menee muutenkin illassa 10mg, niin mietin miksi sitä annetaan myös tarvittavana.

Oon myös hieman pettynyt hoitajien käytökseen. Kerroin tänään hoitajalle, et mulla on yliluonnollisia kykyjä: voin vaikuttaa seinäkellon sekunttikellon vauhtiin. Hoitaja kysyy lieköhän tuo totta, vastaan joo ja hoitaja sulkee oven perässään.
Lisäksi ulos pääseminen on kiven alla. Milloin pitää odottaa, milloin kysyä iltahoitajilta, milloin vastaus on "en tiedä, katsotaan". Miksi lääkäri ylipäätään myöntää ulkoiluluvan, kun sen toteutuminen on niin haastavaa?

Ens viikolla on pään magneettikuvaus. Onko kellään kokemusta? Kerta on mulle ensimmäinen ja se meinaa jännittää.

Oon ollut jo kolme viikkoa osastolla. Kohta tulee kuukausi täyteen, enkä vieläkään oo kotikuntoinen. Miks mun vointi romahti, vaikka oon syönyt lääkkeeni?

"Niina sun todellisuudentaju horjuu"

Lääkäri on niin vakavana ja häpeän koko tilannetta. Nyt sen äiti ja velikin tietää, psykoosissa minä, kyseenalaistan mielessä kaiken. Äiti sanoo että puheeni kuulostavat oudoilta. Häpeän, mutta en voi itselleni mitään.
Pelkään et joudun ongelmiin kun kerroin Abilifyn olevan myrkkyä ja sylkeväni tabletit roskiin. Abilify vaihdetaan Zyprexaan ja lääkäri varoittaa, jos ei mene tablettina niin sitten injektiona.

Lääkäri kysyy onko kaappari todellinen ja hetken epäilen kaikkea. Totean että kaappari on todellinen, oikea ihminen. Pakko sen on olla.

En saanut ulkoilulupia yksinään. Muut pelkäävät että kaappari kävelee vastaan ja mitä minä silloin tekisin, jos olisin yksin ulkona? Saan käydä omaisten kanssa tunnin ulkona, muuten hoitajan kanssa.

Pääsen kotilomille tänä viikonloppuna. Mutta en yksin, äidin ja veljen tulee olla seurana kun palaan kotiin. Tilanteeni on niin vakava, ettei mua saa jättää yksin, mutta en näe kokonaiskuvaa.

Olen vähän Zyprexaa vastaan. Ahdistaa ajatus ottaa lääke ja niellä se. Ajatukset päässä huutaa että älä ota ja minun tekisi mieli totella. Mutta jos en ota, joudun ongelmiin ja osastohoito pitenee. Ja minä haluan vain kotiin, pois osaston seinien sisältä.

Käytävällä soi rauhallinen pianon pimputus, joku potilaista soittaa. Pianosta lähtevä ääni on rauhoittava ja herkistävä. Kävelen käytävällä tupakka-aski kädessä, olen käynyt jo ties kuinka monta kertaa tupakalla kun olen ollut niin hermostunut. Pianon ääni saa minut rauhoittumaan, olen aina tykännyt pianomusiikista. Katse on naulittu tiukasti lattiaan ja huokaan, mitä minä täällä teen. 

Kävin lukemassa Kannasta mitä mtt:n lääkäri oli kirjoittanut. Mun harhaluulot ohjaa mun käytöstä. Muka. Ei se musta mee niin. Mulle se on ollut vain elämää, ei sen kummempaa. Lääkäriaika on vasta torstaina, eikä hoitajat alkaneet kysellä lääkäriltä, että saisinko ulkoiluluvat itekseen, ettei aina tarvis ruinata hoitajaa mukaan. Mutta uskallanko yksin ulos? Muiden mukana on ollut vaikeaa, ajatukset huutaa päässä.

Onko muilla sellaista, että ääni toistais sun ajatuksia? Mulle on nyt ilmennyt sellaisia. Abilify menee suussa sulavana ja oon parina aamuna sylkenyt ne roskiin. Tunnen et Abilify on myrkkyä. En tiiä mitä uskoa, ruokailutkin on niin vaikeita.

En tiiä milloin pääsen täältä pois. Ei musta tunnu enää siltä et oisin psykoosissa. Tosin ei siltä oo tuntunut koskaan. Pelko ja ahdistus on ihan normaalia. Ainakin mulle..

Uudella osastolla. Olin täällä joulukuussa ja tää on kyllä niin hyvä osasto ku olla ja vaan voi. Olin aluksi jonossa psykoosiosastolle, mut sinne on niin pitkät jonot, että pääsin mielialaosastolle. Mulla on täällä oma huone mikä on tosi jees - tarvin oman rauhan.

Lääkäriaika oli tänään. Jännitin niin paljon, että oli pakko ottaa Propral tykytyksiin. Lääkäri vaikutti ihan mukavalta, osas kuunnella eikä ollu yhtään inhottava. Lääkäri kysyi kuulenko jotain mitä muut eivät. Yritin sopertaa jotain, sanat menivät sekaisin suussa ja lopuksi sain naurahdettua et joo kuulen ääniä. Kyllä kai ne aattelee et mitä helvettiä. Tai sit ei, osastollahan täällä ollaan.

Pieni kärhämä meinasi puhjeta hoitajan kans. Menin lounaan jälkeen kysymään, et eihän ruoka ollu myrkytettyä kun maha tuli kipeeksi, niin mitä sanoo hoitaja? Puuskahtaa ja kysyy, "ihan tosissaanko sä kysyt?" Niinku wtf eiku ihan huvikseen meen tollasia kysymään??? Mulla on muutenki tosi korkea kynnys vaivata hoitajia mun asioilla niin rupes vituttaan hoitajan epäasialliset kysymykset. Lääkärikäynnillä se oli muka niin ymmärtäväinen.

No, täällä sitä ollaan. En ees lomia saanut. Papereiden mukaan oon psykoosissa. Ei musta tunnu siltä. Miltä psykoosissa pitäis tuntua? Joo pelottaa ja ahdistaa, minuus särkyy mut mitä muuta?

"Tuntuu että mun minuus särkyy. Oon ihan hukassa pään sisällä enkä tiedä mitä mulle tapahtuu. Mulla ei oo ees itsetuhoinen olo, vaikka oon osastolla. Ennen mulla oli, mut nyt ei oo. Mikä tuntuu sinänsä oudolta. Itsetuhoisuus oli vuosia sitten osa mua, mut sitten kaikki muuttu ja tilalle tuli epätodellinen olo. Kuin mua ei ois tässä. Viime syksynä mulla oli sellanen tunne et kutistun pieneksi. Nyt sitä on taas. Ei aina, mut välillä. Ahdistaa. Demonit on vieny mun mielen ja ne pisti tilalle pelokkaan mielen. Tekis mieli huutaa ääni käheäksi. Hajottaa paikkoja kun niin ahdistaa. Se ahdistus on nykyään erilaista. Ennen se oli jotenkin tietoisempaa. Nyt ahdistaa ja samalla oon ihan hukassa. Haluun kotiin mut siellä meno ois niinku aina ennenkin: ostaisin vain uuden veitsen. Sillon ku ostin ton veitsen kaupasta niin veli oli hämmentyneen ja pelokkaan kuulonen. Ihan ku me oltais oltu kaks ventovierasta siinä hetkessä" 1.4.19

Pelottaa ja ahdistaa. Kaappauspelot ovat edelleen voimassa mut pelkään myös tän osaston potilaita. Ne on niin levottomia ja puhuvat rumia. Koskaan ei tiedä milloin on itse niiden kohde ja saa kuunnella loukkauksia. Vaikka pitäshän mun tietää, et ne on sairaita, mut silti pelottaa.

Oon saanu luvan käydä ulkona hoitajan kans. Ne hetket on niin vaikeita. Katson vain maahan kun en uskalla kohdata maailmaa.

On tässä huudettu ääntä käheäksi. Purtu kädet mustelmille. Haettu Propralia kun paineet on koholla jatkuvan vireystilan takia. Kuulin ääniä. Alkoi heti ahdistaan. Tää paikka on demonisoitu.

Pääsen ehkä toiselle osastolle huomenna. Ainakin sieltä osastolta tulee hoitaja mua tapaamaan. Olin aluksi jonossa psykoosiosastolle mut sinne on niin pitkät jonot, et siirryn mielialaosastolle, missä hoidetaan psykoottisia potilaita. Aivot kuvataan huhtikuun lopulla ja Abilify nostettiin 15 milligrammaan. Risperidon pysyy annostuksella 2mg koska oon ollut niin ahdistunut. Ihan hirveetä myrkkyä tuo Risperidon kun aiheuttaa tollasia oloja. 

En muista millon viimeksi ois ollut näin vaikeaa. Olla nyt pakkohoidossa kun vain suojeli omaa henkeään pelkojen takia. Huhhuh. Minä en ole psykoosissa enkä psykoottinen, piste, haluun kotiin!

"Potilaan psykoosin katsotaan oleellisesti pahentuvan ilman asianmukaista hoitoa. Lisäksi potilas on mahdollisesti vaaraksi muille henkilöille ollessaan psykoottinen ja hän on kuvannut hetkellisiä ajatuksia, joissa haluaa  vahingoittaa ulkopuolisia henkilöitä omien pelkojensa vuoksi."

"Potilaalla on epärealistisia pelkoja ja vääristyneitä käsityksiä ympäröivästä todellisuudesta, minkä takia katson, että hän sairastaa psykoosia eli mielisairautta."

Eipä ollut mieltä ylentävää lukea tarkkailulausuntoa. Täällä osastolla on uskomattoman rauhatonta ja se pahentaa pelkoja. Oon ollut koko päivän ahdistunut ja olen ottanut maksimiannostuksen Propralia. Kysyin hoitajilta että määräisikö lääkäri jotain muuta rauhoittavaa, mutta suosittelivat vain lääkkeetömiä ahdistuksen hallintataitoja. Vitut ne mitään auta. 

Oon nyt sitten tahdon vastaisessa hoidossa. Tätä kestää maksimissaan kolme kuukautta. Mut puhe oli oikeastaan et katsotaan lääkitys kondikseen. Risperidon puretaan nousseen prolaktiiniarvon vuoksi ja tilalle tulee Abilify. Onko kellään kokemuksia siitä?

Suljetulla osastolla. Tulin tänne eilen m1-lähetteellä ja jos laskin oikein, tarkkailu loppuu sunnuntaina. Toivon että oireeni eivät ole niin voimakkaita että joutuisin pakkohoitoon.

Menin eilen veitsen kanssa mtt:hen. Jouduin luovuttamaan veitsen vartijalle ja kun saavuin osastolle, oli vartija vastassa hoitajien kanssa. Ambulanssikuskit olivat mukavia.

Mtt:n lääkärin mielestä en ole syvästi masentunut, niinpä Sertralin tauotettiin. Lääkäri puhui, että pelkotilani muistuttavat skitsofreniaa. Pelottavaa. Se olisi pahin diagnoosi mitä voisi saada.

Sanoi se myös että mulla on ajatushäiriöitä: puhelinmyyjä soitti tiistaina ja sen sanat meni mun päässä ihan siansaksaksi.

Täällä osastolla on levotonta. Ramppaan jatkuvasti tupakilla ja aina joku tulee pummaamaan. Ne on nii  sekaisin, että eivät muista mun kieltäytyneen tupakin antamisesta.

Tänään oli verikokeet. Multa otettiin mm. Verinäyte, joka kertoo mitkä lääkeaineet sopii mulle. Tieto tulee mulle ja lääkärille 6-8 viikon päästä tekstiviestillä.

Yllättävän nopeaa sopeuduin osaston rutiineihin. Eihän edellisestä kerrasta ole montaa kuukautta. En taaskaan saanut yksityishuonetta vaan joudun jakamaan huoneen kahden muun kanssa. Tällä hetkellä oon yksin huoneessa ja toivon, että tänne ei tule muita.

Haluun vaan kotiin..

Mtt:n lääkäri soitti tänään. Kertoi, että hoitoneuvoittelua aikaistetaan ja lääkäri tulee huomiseen aikaan mukaan.

Kysyi olenko huolestunut omasta tilanteestani. Sanoin olevani vähän. En minä oikeasti tiedä tarviiko tästä mun tilanteesta olla huolissaan. Tää on mun arkipäivää, et pelkään ja kuljen veitsi taskussa. Oon jo tottunut siihen. Vai olenko, en itse asiassa ole varma.

Kyseli se lääkityksestäkin. Kysyi onko mulla mennyt Zyprexaa tai Abilifyita. Zyprexan haittavaikutukset muistan, mutta en Abilifyin.

Pelottaa vähän huominen neuvottelu. Pelkään että joudun osastolle. Toivottavasti en.

Tuntuu hitusen pahalta. Liikkuvan mielestä ollaan menty huonompaan suuntaan. Miksi juuri minä. Mitä mulle tapahtuu? Mitä pahaa mä oon tehnyt kun joudun kärsimään? En tiiä miten oon työkykyinen toukokuun loppuun mennessä. Kela jo ahdistelee työkyvyttömyyseläkkeellä.

Veli oli viime yön täällä mun luona. Ainakin tupakilla oli illasta helpompi käydä kun ei tarvinnut olla yksin. Yö oli hankala kun oon tottunut nukkumaan yksin. Nukuin sit lisää kun veli lähti aamusta. Se tuli muutaman tunnin kuluttua uudelleen ja tein aamupalaa. Toisaalta kiva kun on niin läheinen veljen kans.

Viikonloppuna olin yhden yön äidin luona. Se huolestui kun kerroin veitsi-episodista.

Uskaltauduin tänään yksin kauppaan, mikä oli ihan hirveää. Ajatukset päässä huusi miten muut puhuu musta pahaa, teki mieli lähteä juoksemaan karkuun ihmisiä. Vasta kotona uskalsi kunnolla hengittää.

"Onko sinun tilanteesi sellainen että lääkitystä pitäisi nostaa vai tarvita sairaalahoitoa?"

Ei. Suora vastaus molempiin. Hoitaja varmistaa etten aio tehdä mitään.

"Onko sulla se veitsi nyt mukana?"

Ei ole. Hoitaja sanoo että näytän hermostuneelta. Sitä ehkä olenkin, vaikka yritän pitää mieleni kasassa etten sekoaisi. Hoitaja ehdottaa päivystyksen lääkäriä, koska omalle lääkärille aika on vasta 3.4. Siihen tulee liikkuva avohoito mukaan, ne oli laittanut viestiä mun omalle hoitajalle.

En tiiä miten tässä käy. En tiedä ymmärränkö tilanteen vakavuutta. Vai onko tilanne edes vakava? Onko ihan ok suojella omaa itseään ja pitää veistä mukana?

Paluumatka oli hankala. Päälyilen muita bussissa liikkujia ja yritän katseella etsiä mahdolliset uhkatekijät.

Meen tänään äidille yöksi. Se ehdotti sitä kun kerroin veitsi-episodista. Ehkä siellä olo helpottuu. Tai sitten ei.

Huoh. En tiiä oonko oikeesti masentunut. Ei musta tunnu siltä. Ei oo tuntunut pariin viikkoon. Mieliala on aikalailla ihan ok.

Oon alkanut pitää veitseä taskussa ku käyn pihalla tupakilla. Samalla vähän pelkään milloin pimahdan ja hyökkään ohikulkevan kimppuun. Ajatukset päässä sanoo et mua ollaan tulossa kaappaamaan.

Lisäksi on ollut omituisia ajatuksia. Mietin mielessä, onko asiat totta vai harhaa.

Mies bussissa puhu mulle. Kun hyppäsin pois, rupesin miettimään et puhuko se sittenkään. Kyl se puhu. Vai puhuko? 

Mies astuu ovesta ulos. Käännän pääni hetkeksi ja miestä ei näykään. Näinkö sen miehen vai en? Astuko se todella ulos ovesta? Enhän vain kuvitellut?

Huomenna on mtt.

Liikkuva avohoito kävi eilen. Petyin niiden tapaan kohdella mua. Täysin asiatonta käytöstä kun kerroin kuka mua on kaappaamassa. Vähättelyä ja suoranaista vittuilua ottaen huomioon miten tosiasia on kyseessä. Jäi paska maku suuhun. Jospa omahoitaja suhtautuu asiaan paremmin. Siitä ei oo kuulunut et saisinko lääkäriaikaa, niin varmaan en saa sitä. No, joskus toiste.

Tänään oli veljen palaveri mun luona. Se meni ihan mukavasti ja sen jälkeen kokkailtiin veljen kans.

Viiltelin eilen. Ei mulla ollut paha olla, vaan teki niin kovasti mieli. Ääniäkin kuulin viimeksi sunnuntaina.

Tekis mieli viilellä. Ihan muutama viilto vaan, ei se pahaa tee.

Olin viime yön porukoilla kun tuli vieraita. Isäpuolen sisko on psykiatrinen sairaanhoitaja ja tuli puheeksi mun tilanne. Se töiden puolesta tietää mtt:n päivystyksen lääkärin ja aluetyöryhmän lääkärin. Jälkimmäistä se kovasti kehu.

Tiiän nyt kuka mua on kaappaamassa. Se on yks jätkä jota näkee aina pihalla. Ihan salettiin sillä on pahat aikeissa, oon siitä varma. Se puhuu niin epäilyttävästi ja pummaa aina tupakkia. Se on vaan sen keino päästä lähemmäs uhria, eli mua. Ajatukset käskee päähän että mun pitäis kuljettaa veistä mukanani. Et se lois turvaa.

Liikkuva avohoito tuli ja kävi. Ne on hurjan tehokkaita kun 15min istuvat takki päällä.

No sain avattua tuntemuksia. Toinen hoitajista sanoi sen kuulostavan psykoottisuudelta. "Me kirjataan tää ylös niin sun omahoitaja näkee tän"

Tunnen et mut kaapataan joku kaunis päivä. Tunne pahenee iltaa myöden ja illalla tupakilla mulla on pakko olla puhelin mukana siltä varalta, et saan soitettua 112 jos mun kimppuun käydään. Kuuntelen ympäristöä ja jokaisesta äänestä mun sydän alkaa pamppaileen.

Ehdotti liikkuva avohoito myös lääkärikäyntiä. Et katottas uudelleen lääkitystä ja muutenkin et miten menee. Ne pyysi et mainitsen asiasta omahoitajalle perjantaina.

Muuten näihin päiviin ei mahdu mitään uutta. Paitsi nyt viime päivät oon kokkailut ruokaa veljen kans. Se on ollut ihan kivaa, vähän vaihtelua mikroaterioihin.

"Et sä vielä työkuntonen oo"

Kyllähän mä sen tiedän. Mistään työasioista ei ees puhuttu liikkuvan avohoidon kans vaan sairauspäivärahahakemuksesta. Stressaa et hyväksytäänkö se vai ei. Rahat alkaa olla loppu. Tupakkikin maksaa niin paljon ja asiaa ei helpota se että poltan ihan liikaa. Naapurit varmaan vihaa mua ku ramppaan käytävässä tyyliin puolen tunnin välein.

En oo saanu kirjoitetuksi runoja. Ajatus ja luovuus on kadoksissa. En muistanut tänään ottaa Sertralinia, mutta ehkä huomenna. Mtt-aikakin siirtyi vajaan kahen viikon päähän, eikä se oikeastaan haittaa. En tiiä mikä siinä on et en saa mentyä sinne. Bussit ja ihmiset pelottaa liikaa. Kauppaankin pääsen vaan veljen turvin. En muista milloin viimeks oisin käyny yksin kaupassa.

Kaikki on niin turhaa. Sanoin liikkuvalle avohoidolle että oon kokenut tyhjyyttä. Syvää tyhjyyttä. Mutta auringonvalo sai mut tänään hetkeksi iloiseksi.

Tänään on ollut hyvä päivä. En tiiä vaikuttaako Sertralin vai mikä tässä mättää. Tuntuu niin oudolta kun ei ole tuntenut pahaa oloa. Pitää koputtaa puuta, en tiiä miten käy jos romahtaa.

Tai sit oon vaan turtunut näihin päiviin, mihin ei mahdu mitään uutta. No tänään sain käytyä äidin kans keskustassa. Äidillä oli aika mammografiaan ja käytiin tuhlaamassa mun rahoja kasvovoiteisiin. En uskalla liikkua keskustassa yksin kun on ollut kaikkia näitä raiskaustapahtumia tässä kaupungissa.. Sain varattua ajan kampaamoon, silloin pitää uskaltaa mennä yksin. Kampaamo on klo 12, eli propralin turvin saa mennä. Otin tänäänkin propralia, siitä on tullut tuki ja turva, aina kun lähtee pihaa kauemmas.

Liikkuva avohoito on nyt käynyt kerran viikossa, joskus useamminkin. Sain torstaina käytyä taas kokkausryhmässä, en tiiä sainko sieltä tän alkavan flunssan vai mistä.. Nenä vuotaa ja aivastuttaa, kurkku ollut kipeä ja ollut vähän lämpöä.

Eipä näihin päiviin mitään uutta kuulu. Ei mitään. Makaan joko sängyssä tai sohvalla, tv pauhaa taustamölynä ja minä selaan nettiä. Tai nukun. Oon netissä ihan liikaa.

Viime viikko oli jotenkin kummallinen. Vähemmän itsetuhoisia ajatuksia eikä oo ollut paha olla. Ainut mitä vaan tunne et mua videokuvataan ja pelkotilat. Mielummin kestäisin pahaa oloa kuin pelkotiloja, pelkotilat saa kuiskailemaan pahoja asioita. Maalailen uhkakuvia mielessäni mitä voisi sattua. Se saa olon jotenkin jännittyneeksi ja ahdistuneeksi, seurailen ympäristöä mahdollisten uhkien havaitsemiseksi.

Hoitaja sanoi, että vielä ollaan akuuttivaiheessa. Milloin sekin loppuu, en tiedä.

Sain tänään käytyä apteekissa. Ylläri veljen kans. Käytiin samalla Subwayssa hakemassa ruokaa. Tällä kertaa oli jotenkin helppo lähteä (otin propralin) ja itse asiassa vähän nautinkin kun sai olla veljen kanssa ja aurinko paistoi. Vaikka tuli kuuma, kunto on huono.

Sain käytyä viine torstaina eräässä kokkausryhmässä. Siellä oli ihan mukavaa ja kykenin jopa keskustelemaan. Välillä on tunne, et oon tyhmentynyt, mitä tulee sosiaalisiin tilanteisiin. Kuin en osaisi enää keskustella ja pitää yllä keskustelua. Saatikka keksiä jotain puheenaiheita.

Ehkä tämä joku ihmeellisen siedettävä olotila jatkuu, tai sitten putoan taas. Oon jatkanut Sertralinin käyttöä, tosin vaan annoksella 25mg, vaikka lääkäri määräsi 50mg. Ehkä pian nostan annosta.

Tuntuu pahalta. Äiti kysyi salille ja kieltäydyin. En kehdannut sanoa että en vain jaksa, vaan käytin huonoja yöunia tekosyynä. Vaikka oon oikeesti nukkunut liikaa.

Sain tänään käytyä apteekissa, veljen kanssa. Onneksi hän lähti mukaan! Kunto on huono, ei millään meinannut jaksaa kävellä apteekkiin asti. Vituttaa kun lääkäri meni määräämään vain viikon annokset kerrallaan, en millään jaksais (ja uskalla) joka viikko ravata apteekissa. Pitää seuraavalla kerralla kun resepti uusitaan, niin pyytää et saisin koko pakkauksen.

Veli kävi tänään kahvillakin. Siinä mielessä ollut ihan hyvä päivä, mitä nyt tuntuu siltä että maailma romahtaa kun en jaksa mennä salille äidin kans. Miks oon tällänen laiska paska. Säälittävää, en halua mennä salille kun siellä on iltaisin liikaa porukkaa.

Vittu mitä pelkotiloja.

Oikeesti. En pääse yksin edes kauppaan, pitää olla aina veli mukana. Veljen unirytmi on mitä on ja melkeen paniikissa laittelen sille viestiä, et onko se heränny, pääseekö kauppaan. Tupakilla pihalla pelkään et joku hörhö tulee päälle. Kuuntelen ääniä, et mikä on uhka ja mikä on ihan neutraalia. Maalailen päässä uhkakuvia milloin mistäkin tilanteesta. Millon tää loppuu? Missä vaiheessa musta tuli jokaista asiaa pelkäävä raunio? Se vie voimia ja mietin, miten muut ihmiset pärjäävät elämässä. Pelottaako muita?

En tiiä voiko tää johtua uudesta lääkkeestä. Aloitin sen lauantaina puolikkaalla tabletilla. En tiiä milloin nostan sen 50 milligrammaan. Kohta pitäis käydä apteekissakin ja mietin miten ihmeessä mä uskallan sinne mennä.

En tiiä, on niin rankkaa.

F33.3 Toistuvan masennuksen vaikea, psykoottinen masennusjakso

Saatiinhan niille oireille diagnoosi. Eikä tee ees pahaa, niin turta mä oon. 

Pelottaa taas vaihteeksi. Tuntuu et kaikki käy päälle.

Lääkärikäynti tuli ja meni. Sain ihmeen kummalla itseni ylös aamu kasilta, olin kyllä hereillä ennen kuin kello soi.

Itsetuhoisuus on kuulemma kroonistunut. Oireet hankalia, saikkua kirjoitettiin TOUKOKUUN loppuun asti! Siis mitä hittoa, koko kevät. Aluksi lääkäri ois kirjoittanut syksyyn, mut jarruttelin vähän.
Sain uuden reseptin Sertraliniin. En oo ennen syönyt sitä. Lääkäri pelotteli sillä, että ton lääkkeen alotuksessa voi itsetuhoiset ajatukset voimistua. Sano se että jos ne oikeen hankalaksi käy, niin sitten joutuu sairaalaan. Pelottaa. Muutenkin itsetuhoinen olo niin kiva jos ne voimistuu. Voihan se olla että ei ne voimistu, mut vähän pelottaa ajatus alkaa syömään tuota. Siihenkin lääkkeeseen se laitto rajoituksen, vain viikon annos kerrallaan.

Kävin tänään apteekissa ja farmaseutti ei lukenut reseptiä kunnolla, sillä sain risperidonia täyden pakkauksen. Sertraliinia sain vaan viikon annoksen. Ostin myös Tenoxia ja Diane Novat. Maksoi yli 60€, hieman kirpaisi kun muutenkin rahat alkaa loppua, eikä sairauspäivärahahakemusta oo vieläkään käsitelty. Stressaa.

Sain tänään käytyä salillakin. Pitäs olla ylpee että jaksoi, mut olo on paska ja väsyttää. Ei se salilla käyminen saa aikaan hyvän olon tunnetta, mut en kehtaa kieltäytyä kun äiti kysyy salille.

En jaksa ees aamukahvia juoda loppuun. Turhaa kahvin kulutusta, mut pakko yrittää pitää jotenkin kiinni rutiineista. Pitäs uskaltaa esimiehelle laittaa viestiä, että en tuu koko keväänä töihin. Sit jos ja kun palaan töihin, on jo kesä ja vihreää. Jos sinne asti on ees elossa, eh.

Viiltelin taas. Tällä kertaa jalkaan, ei ikinä enää käsiin. Laastari päälle, kyllä se siitä. 
Lääkäri oli uusinut risperidonin reseptin. Aivan mahtavaa, reseptissä lukee että saan maksimissaan viikon annoksen kerrallaan. Miten ihmeessä mä saan nyt lääkkeet apteekista, niidenhän pitää hajoittaa pakkaus osiin ja lääkkeet dosettiin. En tiiä millon saa aikaiseksi mennä apteekkiin, ei uskalla liikkua yksin ulkona.

Eipä näihin päiviin mahdu mitään uutta. Makaamista paikallaan, tv:n ja puhelimeen tuijottelua, tunnin välein tupakilla ramppaamista. Pitäis tupakointikin lopettaa kun askin hinta kallistunut, mut millä voimilla.

Liikkuva avohoito tulee sunnuntaina käymään. Sitten maanantaina onkin lääkäriaika. En tiiä miten jaksan herätä lääkäriajalle kun se on jo klo 10, en oo siihen aikaan ees herännyt. Mut pakko sinne on mennä.

Saispa jonkun muun elämän elettäväksi. Tahdon pois..

Huhhuh. Tänään tuli, ainakin mulle, suuri muutos päivärytmiin. Oli nimittäin mtt-aika. Kellonaika oli ehkä pahin, sillä se oli klo 14 ja siihen aikaan busseissa alkaa olla ruuhka-aika. Meinasin peruuttaa koko ajan, mutta propralin turvin pääsin perille.

Sain täytettäväksi masennus- kyselyn ja sen täyttäminen oli jotenkin tuskaisaa ja ahdistavaa. Tuntui että täytin kaikista pahimmat kohdat ja joidenkin kysymysten kohdalla teki mieli vähätellä omaa tilannetta. Sain sen kuitenkin täytettyä. Ja sain lääkäriajan. Se on sama lääkäri joka joskus alkukesästä otti osaston tulohaastattelussa vastaan, sillä kertaa ei osasto kutsunut, mutta tuttu lääkäri kuitenkin. Silloin se lääkäri vaikutti ihan asiansa osaavalta ja mukavalta. Se aika on jo klo 10, mietin miten jaksan herätä siihen, kun yleensä jaksan nousta ylös vasta puoli yhdentoista maissa.

Oon kärsinyt taas yksinäisyydestä. Alan olla jo epätoivonen, yritin ehdottaa tälle iltaa että veli olisi tullut tissuttelemaan, mutta hän ei halunnut. Ehkä huomenna. Täytyy myöntää että se vähän kirpaisi, kun veli ei halunnut. Taas yksinäinen ilta tiedossa. Mut luulis että oisin tottunut tähän yksinäisyyteen, mutta ei tähän totu.

Tuhosin itseäni taas lisää. Sama ranne, enemmän verta, laastari päälle, kyllä se siitä, haavatkin paranee ajan mittaan.

Huoh. Taas yksi pitkä päivä, oon nähnyt sentään veljeä pari kertaa tupakilla, muuten päivät menee yksin. Oon kärsinyt yksinäisyydestä, eikä näiden ajatuksien kanssa ole helppoa. Miks vittu piti lähteä osastolta. Miksi en ottanut apua vastaan silloin kun sitä tarjottiin. Liikkuva avohoito on huolissaan, mutta en saanut lääkäriaika. Pakko tässä on jotenkin pärjätä.

Aamulla itketti omat itsetuhoiset ajatukset. Makasin taas peiton alla niinkuin kaikkina muinakin aamupäivinä. Herään, keitän kahvit, käyn tupakilla ja takas peiton alle. Välillä käyn tupakilla pihalla ja taas makaamaan peiton alle. Päivästä saan itseni sohvalle ja illasta syötyä lämpimän ruuan, sitten odottelenkin iltaa milloin saa laittaa nukkumaan.

Puhelinkin pysyy hiljaa, ei ole oikein ketään kelle laittaa viestiä. Ei mun päiviin kuulu mitään hyvää, kuka sellaista kaveria jaksaisikaan. No tänään soittelin kaverin kanssa, jotain sosiaalista kanssakäymistä sekin.

Huomenna sentään tulee liikkuva avohoito kotikäynnille, saan syyn nousta sängystä ylös, pedata sängyn ja vaihtaa päivävaatteet päälle. Hampaiden harjauskin on jotenkin uuvuttavaa, sitä suunnittelee monta tuntia.

Olisipa joku muu elämä elettäväksi. Koska tää tuhoaa toimintakyvyn.

Huoh. Ei mee hyvin. Yritin eilen viiltää ranteen auki mutta en uskaltanut vetää sitä loppuun asti. Nyt ranteessa komeilee punaiset viivat ja huomenna pitäisi jaksaa salille äidin kans. Pakko laittaa pitkähihainen päälle.

Liikkuva avohoito kävi ja ne aikovat maanantaina soittaa mtt-päivystykseen, et saisin lääkäriajan. Kysyivät olenko siinä kunnossa et pitäisi päivystykseen lähteä, mut sanoin et pärjään. Liikkuva avohoito otti ylimääräiset lääkkeet et se niistä yliannostuksista, enää ei voi ottaa.

Perjantaina alkaa aluetyöryhmässä hoito, oon aika nopeasti saanut hoitajan. Liikkuva tietenkin sit lopettaa käynnit ja vähän turhauttaa jos joudun taas samat asiat kertomaan.

Ehkä tämä tästä.

En tiiä uskaltaako tänne kirjoittaa. Otin keskiviikkona liikaa lääkkeitä. Välillä tuntui että verenpaine laski niin, että en tuntenut sydämen lyöntejä. Välillä sydän hakkasi taas liikaa. Pistin nukkumaan, oksennusämpäri vierellä. Heräsin seuraavana päivänä huonoon oloon ja sydän hakkasi kovaa. Illasta piti ottaa proral tykytyksiin, se auttoi ja sain käytyä kaupassa.

En oo kertonut asiasta kellekään, paitsi yhdelle kaverille. Kaveri ehdotti lääkäriin menoa mutta en lähtenyt. Mitä se hyödyttäisi, en kuollut, otin liian vähän lääkkeitä. Mutta tarpeeksi paljon, että tuli huono olo ja jollain sairaalla tavalla yliannostus helpotti oloa.

Huomenna tulee liikkuva avohoito kotikäynnille ja pohdin, uskallanko kertoa. Viimeksi jouduin osastohoitoon mutta ei sekään loppujen lopuksi pelasta tilannetta. Ei mua voida auttaa.

Tekis mieli viiltää ja vetää kännit. Syödä ittensä niin täyteen, että tulee huono olo. Päivät sekoittuvat, ei tunnu siltä että tänään olisi perjantai. Mun päivät ovat joka päivä samanlaiset, ne sekoittuu eikä mitään värejä ole.

Tälle päivää oon saanut vaihdettua päivävaatteet ylle, pestyä hampaat ja syötyä. Edes iltapäivän kahveja en jaksa keittää, vaikka ennen pää tuli kipeäksi jos ei saanut riittävästi kofeiinia. Makaan vaan joko sängyssä tai sohvalla, tuijottaen välillä seinään ilman ajatuksia. Nyt vain pakkoajatukset ovat vaivanneet ja nekin liittyvät kuolemaan.

Miks mun elämä on tälläistä, en jaksa enää. No sainpahan kirjoitettua, se vähän helpottaa vointia.

Et hyvää uutta vuotta vain.