voi että
voi että
voi että

hormonihöyryissä ei ollut mukavaa
nyt on hauskaa

oon liekeissä opetuksesta
sitä unohtaa ajantajun

nauraessani muiden kanssa ajattelin että kyllä tästä hyvä tulee
meillä kaikilla on joskus ongelmia motivaation suhteen

en ole vielä sanonut äidille etten kärsi persoonallisuushäiriöstä
mä olen ollut vain niin traumatisoitunut että mun persoona muuttui äkillisesti ja hetkellisesti

suunnittelen tulevaisuutta
minä yliopistossa kolmen vuoden päästä?
mä aion yrittää

Nelisen vuotta sitten, kun ensimmäinen sairaus diagnosoitiin

mietin miten en tule koskaan paranemaan

miten tämä pieni elämä oli tässä

se on tässä, ennenkuin kerkesi alkaakaan

osaston seinien takana lepositeissä kuolemaa rukoillen 

elettiin niitä aikoja kun diagnoosi muuttui 

tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö 

terapiaa, lääkkeitä, osastoa, kuntoutusryhmiä 

mä en uskonut elämään

nyt neljä vuotta myöhemmin istun vastapäätä psykiatrian erikoislääkäriä, epävakaudesta kaikki tietävä sanoo mulle 

"sä oot parantunut. 

Sä et täytä yhtäkään kriteeriä"

mä en ole epävakaa. 

en masentunut

mä en täytä kriteerejä joilla epävakaus diagnosoidaan

lääkäri haastatteli mut, diagnoosi tullaan pyyhkimään pois 

lääkäri kallistui enemmän traumaperäiseen stressihäiriöön

siinä oireet ja käytös on hyvin epävakaista, mutta mä en täytä mitään 

enhän mä voisikaan, lääkäri sanoi että jos sairastaisin epävakautta, mun oireiden pitäisi olla nyt vaikeimillaan

mulla ei ole nyt vaikeaa 

keskusteltiin myös entisistä hoitokontakteista

sanoin lääkärille, että edellisissä hoitokontakteissa mun on pitänyt lyödä melkein kättä päälle siitä, pysynkö hengissä

lääkärin mielestä sanoin hyvin, kun kerroin miten koko itsemurha-ajatus herää oikeasti todellisuudeksi kun joutuu vääntämään kättä onko hengissä seuraavaan terapiakertaan 

nykyisessä hoitopaikassa mulle on annettu vastuuta. 

jos olen sanonut että pärjään, ne uskoo siihen, ainakin mun kohdalla 

tottakai ne on olleet huolissaan, mutta edes lääkäri ei ole täysin vastuussa toisen hengestä

sairaalaan ei kaikki pääse

ja missä kohtaa potilaalla olisi mahdollisuus parantua, jos hän ei saa vastuuta? 

minä en saanut edellisessä hoitopaikassa vastuuta, minuun ei luotettu 

traumaperäinen stressihäiriö... minulla on oikeus Kelan tukemaan traumaterapiaan, jos sitä tulen joskus tarvitsemaan 

voin edelleen soittaa omahoitajalleni jos tarvetta on 

en tiedä aionko mennä tulevaisuudessa traumaterapiaan, koska välttämättä terapiaa ei edes tarvita

joskus elämä on paras terapia

ajan kanssa moni lukko aukeaa 

marraskuussa vielä yksi aika

ja silloin lääkäri kirjoittaa paperit 

ja olen vapaa F60.31:stä. 

kaksi vuotta sitten mun halu kuolla oli 100 vitun prosenttia

nyt se on tasan nolla. 

kaikki syyt tappaa itsensä on vain tekosyitä 

ethän sinä halua antaa periksi sairaudelle? 

älä anna, sä oot sitä vahvempi

joskus kilahtelin hoitohenkilökunnnalle kun ne sanoi mulle näin;

"jos sä oikeasti haluaisit tappaa itses, sä oisit jo tappanut itses. et sä ois soittanut apua" 

niin totta. 

niin vitun totta.

maanantaina on hoitoneuvottelu

minne aika vierii?
vastahan elettiin talvea, kun päätettiin että alan käymään vain kerran kuussa kontrollikäynneillä

tammikuusta elokuuhun
montako käyntiä?
en osaa edes laskea, kolme vaiko neljä, voisiko olla viideskin?

muutama vuosi takaperin käyntejä oli kolme viikkoon ja minun ei uskottu pärjäävän kotona
en pärjännytkään 
mutta nyt mä taidan

paremmasta jaksamisesta todistaa eilinen 8 tunnin koulupäivä
siihen päälle 8 km pyöräilyä
itse tehty kunnon päivällinen

mä jaksan jo elää

samalla kun kerron onnellisena olevani opiskelija
tunnen väsymyksen
minulla on oikeat rutiinit
mutta joku on kehityksen esteenä
olen ihmisjoukon keskellä
ja tunnen olevani yksinäinen

onko tämä vain jonkinsortin ahdistusta uudesta alueesta missä asun?

äitille sanon viestillä miten me ei kohta vierailla
isäpuolen käytös ei saa jatkua

miten musta on kuoriutunut parissa vuodessa sosiaalinen olento
joka saa uudet ihmiset nauramaan?
mä tiedän että facebook on vain facebook
mutta monen vuoden koulukiusaamisen jälkeen tunnen iloa
kun mua pyydetään kaveriksi facessa
mua ei kiusata
mä en kiusaa ketään
mä en istu enää yksin luokan edessä
mä pelleilen luokassa kun opettaja ei huomaa

emmä tiiä
musta on vain tosi kivaa kun uusi kaveri nauraa kun spämmään sille whatsapissa
me suunnitellaan jo miten yhdessä lähdetään työssäoppimaan ulkomaille
mä olin ennen niin yksin
onko tämä iän luomaa kasvua?

musta on vain tosi ihana mennä kouluun
paikkaan jota en pelkää
enää

Kiinnostaisiko ketään kivempi blogi?

En halua vaihtaa tästä osoitetta, en sitten mitään. En halua poistaakaan, koska haluan lukea teidän postauksia.

Ilmeisesti minulla on lukijoita ja olette tutustuneet mun "pimeään" puoleen. Kiinnostaisiko ketään blogi jossa en hiisku sanallakaan sairaudestani? Uutta puolta minusta.

Toivepostauksia? Kysymys vastaus- postaus? Määhän kerran hurjana joskus tein jotain videopostausta, uskaltaskohan uudelleen...

ja nyt olen siinä pisteessä
olen pisteessä missä olen äärettömän helpottunut
onnellinen
(mulla on silti ikävä)

voisin tirauttaa itkun
antaa meikkien valua
koska huolestunut sydän sai rauhan

mun ympärillä on nyt oikeat ihmiset
huomaan miten olen ollut jo kauan valmis rakastamaan tosissaan
jokaisella solulla

oon kamppaillut niin pitkään
että se vihdoin palkitaan

mä olen niin onnellinen
vaikken Jumalaan usko olen siunattu

myös mun elämällä on tarkoitus
oon täällä itseäni ja muita varten

mä tunnen oloni aikuiseksi

mun postinumero on uusi
uusi yli kymmeneen vuoteen
oon toisella puolella kaupunkia
ja tää on hyvin outoa

mun kylppärissä tunnen olevani ulkomailla
mun kylppäriin tulee luonnonvalo

keskiviikkona mä meen kouluun
jospa mä nyt handlaan tän paremmin