Elämä tuntuu niin raskaalta nyt. Kello on kohta puoli kahdeksan illalla ja oon vieläkin yövaatteissa. Kuuden maissa pääsin sängystä ylös sohvalle makaamaan, mitä nyt välissä rampannut ulkona tupakilla.

Itsemurha ja lääkkeiden yliannostus kummittelee mielessä. Koko joulun olo oli hankala, hetkittäin hyviä hetkiä mutta ei mulla ollut joulufiilistä.

Kaikki on niin harmaata massaa, tuntuu että elämän värejä ei näy. Saikkua jatkettiin tammikuun loppuun ja siihen mennessä oon ollut yhteen putkeen 3kk saikulla. Millon musta tulee työkykyinen, miks oon tällänen, mikä mua vaivaa.

Taisin lähteä osastolta liian aikaisin. No huomenna tulee liikkuva avohoito kotikäynnille ja mut on asetettu hoitojonoon, mut sinnekin on pitkä aika.

En tiiä miten jaksan. Tekis mieli vaan luovuttaa mutta en uskalla.

Osastolta kotiuduttu. Vastaanotto-osaston lääkäri olisi halunnut pidemmän hoitojakson, mutta olin ovela ja valehtelin itseni uloskirjaukseen.

Nyt vähän kaduttaa että lähdin. Se osasto millä olin oli hyvä ja rauhallinen, mutta suuren laskun takia ja osittain koti-ikävän takia halusin lähteä. Nyt ahdistaa ja tuntuu että en pärjää. Vaikka mulle sanottiin että sinnitellä ei saa, että osastolle vain, niin menen vain pakon edessä. Vastaanotto-osastot on aivan jotain järkyttävää levottomien potilaiden ja virikettömyyden takia.

Ehkä mä pärjään. Liikkuva avohoito järjestettiin ja tänään ne kävi ekalla kotikäynnillä. Hoitaja taas painotti miten sinnitellä ei saa.

Näkeekö musta että sinnittelen, vai miksi ne niin painottaa sitä. Tekis mieli vaan kuolla.

Suljetulla osastolla.

Tulin tänne perjantaina. Haluaisin pois, haluaisin ulkoilemaan. Tulin vapaaehtoisesti, vaikka tosin sanoin tulohaastattelussa että haluan kotiin. En päässyt. Enkä tiedä miten kauan joudun olemaan täällä.

Olo on edelleenkin niin tyhjä. Vaikka itkin eilen.

Haavoihin sattuu. Mutta miten kauniilta arvet näyttävätkään, voisin ihastella niitä loputtomiin.

Pääsin tänään mtt:n piitkästä aikaa. Ja sain kerrottua lääkesotkuista. Joo, otin yliannostuksen. Mutta en kuollut. Sain vain paljon unta ja huonon olon. Olin ottanut sängyn viereen ämpärin siltä varalta jos oksennan. Herätessä olo oli pöhnäinen ja eka ajatus oli, "jaa, en kuollutkaan". En ilmoittanut kenellekään yliannostuksen otosta.

Olo on niin tyhjä.

Oon huomannut miten olot vaihtelee. Nyt on ollut ihan hyvä vointi, on tuntunut siltä että jaksan elää ja olla elossa, lääkkeiden yliannostus ei ole enää pyörinyt mielessä. Oon jaksanut käydä lyhyillä kävelylenkeillä ja tänään kokkasin pitkästä aikaa.

Tämä viikko on viimeinen sairauslomaviikko, enkä tiedä, mitä mieltä olla siitä. Päivät ovat pitkiä, mutta mitä jos palaan töihin ja vointi romahtaa? En viittis jatkuvasti saikuttaa ja oon tän koko kuun ollu saikulla.

Tuntuu että aika juoksee siivillä. Ja tuntuu että oon menettänyt jotain itsestäni. Vielä toukokuussa jaksoin käydä (tosi jaksamisesta ei kukaan kysynyt) töissä 8h kerrallaan ja viitenä päivänä viikossa. Nyt kolme päivää ja kuusi tuntia kerrallaan tuntuu olevan liikaa. Ärsyttävää olla siinä rajamailla jaksaako vaiko eikö.

Mut ehkä tää tästä. Vielä viime viikolla ei ollut voimia mennä aamulla mtt:hen, niin miten jaksan ens viikolla töihin yhdeksäksi? Se jää nähtäväksi. Keskiviikkona on lääkäri, sinne on ainakin pakko mennä.

Ehkä tää tästä. Ehkä kaikki on nyt paremmin, kun on saanut kunnolla levätä. Mun mielestä se osaston lääkäri teki virheen määrätessään mut heti takas töihin eikä saikulle, tiesin että mulla ei ole voimia. Ja kaks viikkoo sitä jaksoikin, kunnes tuntui et ainut vaihtoehto on tappaa ittesä että pääsee lepäämään. Mut nyt oon saanu levätä.

Lääkkeiden yliannostus.

Se nyt pyörii mielessä. Mörkö kuiskii, romantisoi, laittaa pakkoajatuksia mieleen. Oon valehtelematta aamusta asti miettinyt yliannostuksen ottoa. Sit laittais vaan sänkyyn lepäämään ja lopettas hengittämästä. Mörkö on alkanut laatimaan aikatauluja, minä päivänä ja mihin kellonaikaan.

Ei tässä mun elämässä oo mitään järkeä. Viimeisimmän esimiehen keskustelun aikana tuli tunne, että esimies on alkanut miettimään pitääkö ne mua ees tuolla töissä. Oonhan nyt enemmän tai vähemmän ollut saikulla. Hävettää käydä työterveyslääkärin käynneillä, niistä kun lähtee lasku työnantajalle. Ja en käy ees töissä.

Miks mun piti syntyä tänne. Porukatkin eroaa ja pelkään. Pelkään isäpuolen reaktiota, et se heittäytyy väkivaltaiseksi. Huolestuttaa, kun en voi olla äitiä suojelemassa. Vaikka ei äitillä vielä oo mitään hätää, koska minkäänlaisia viestejä tai puheluita ei oo tullut.

Niin, senhän mä osaan. Osaan huolehtia muista, mutta en itsestäni. Laitan muut itteni edelle, kysyn enemmän muilta "mitä kuuluu", kuin itseltäni. Tsemppaan muita, mut tuhoan vaan itseäni.

"Sä oot liian tiukilla nyt. Kirjoitan sulle saikkua".

Montakohan viikkoa sitä jaksoi, kunnes seinä tulee vastaan jaksamisen kans. Kaks viikkoa töissä ja heti saikulle. Ei tästä elämästä tuu mitään. Lääkäri kysyi miten menee, purskahdin itkuun. Sattuu. En minä uskalla puhua itsetuhoajatuksista. No tällä kertaa joku voima mussa pakotti siihen ja lääkäri soittaa mtt:n lääkärille. Ei se vastannu, mut aikoi soitella perään. Nyt saan päivystää puhelinta ja hyvällä tuurilla lääkäri soittaa.

Meinasin jo bussissa hajota kyyneliin. Jouduin pidättämään hengitystä ja katsomaan kauas kaukaisuuteen.

Alkaa vaan raja tulla vastaan kaikkien näiden ajatusten ja olojen takia. En saa ees nukutuksi kun töihin meno ahdistaa. Sinne on niin raskasta mennä. Ja olla siellä. Loppupäivä meneekin levätessä. Koko elämä lipuu ohitse, äiti anna anteeksi, et sinä minusta tälläistä kasvattanut.

Tekis vaan mieli ottaa yliannostus ja kadota maailmasta. Voisinpa lopettaa vaan hengittämästä.

En päässyt tänään mtt:n. Jo aamulla oli tunne, että ei tästä tuu mitään, ei jaksa, ei pysty, ei kykene. Seuraavat tunnit ravasin tupakalla, edes sitä ei onnistu lopettamaan.

Jospa tämä ilta toisi jotain helpotusta, ei liikaa alkoholia, mutta silleen sopivasti. Äänet ovat kadonneet risperidonin noston seurauksena, mikä on hyvä, en jaksa mitään ylimääräistä nyt. Joku ääni mussa sanoo että lopeta lääkkeet, mutta ehkä huomenna. 

Tuntis nyt vaan jotain. Vittu. Mihin mun tunteet katosi? Milloin lopetin uskomasta itseeni ja tulevaisuuteen, siihen että kyllä mun jalat kantaa lasinsirpaleiden päälläkin. Nyt ne eivät tahdo jaksaa kantaa, en jaksa tätä elämää, haluan pois.

Tällä viikolla multa kysyttiin, aionko hakea ensi vuonna uudelleen yliopistoon opiskelemaan. Ehkä. En mä tiedä onko mulla unelmia enää. En mä tiedä, jaksaako näillä voimilla valmistautua valintakokeisiin. Vastasin kyllä, samalla kun tunsin että ei minulla ole tulevaisuutta.

Itkettäs, mut itku ei tuu.

Saako kotilomilla tuhota itseään?

Viiltelin, koska en osaa muutakaan. Sen kirjoittaminen ylös tuntuu pahalta, ahdistaa, en osaa muuta. Miksi en osa käyttää mitään muuta keinoa ahdistukseen, miksi en opi, että jälkeenpäin arvet kaduttavat.
Jotenkin sekava olo, en osaa kuvailla sitä. Rutiinit ovat muuttuneet, eikä se tunnu hyvältä. Ahdistaa, milloin olen työkykyinen, milloin mä pääsen taas luimuilemaan töihin, pyytämään anteeksi muilta miks oon tällänen. Tekee mieli kuolla, kadota pois, unohtua lattialle.

Jalkaan sattuu, ehkä se kipu pitää elämässä kiinni.

Oispa tää kaikki vain pahaa unta. Heräisin kohta siihen hyvään elämään, missä ei ole kipua, ahdistusta ja pelkoa.

Tekis mieli kirjoittaa, mutta en tiedä mitä. Pääsin tänään lääkärin juttusille ja sain ruinattua, että pääsen jo tänään kotilomille. Alkuperäinen suunnitelma oli, että pysyn täällä maanantaihin asti, mutta sitten pyysin että pääsisin jo perjantaina pois, mutta pääsenkin jo tänään. Maanantain palaveriin täytyy tulla takaisin.

Vointi on ollut vähän hämmentävä. Eilen itkin pitkästä aikaa ja sain jääpalat käsiini, mikä helpotti oloa. Osastolla on menty eteenpäin, sillä silloin kun olin nuorempana täällä, ei ollut mitään ryhmiä, tai lääkkeettömiä vaihtoehtoja hoitaa ahdistusta. (Tai sitten mua ei niihin päästetty, ehheh)
Olen päässyt erilaisiin ryhmiin ja ulkoilemaan hoitajan kanssa. Tänään oli jonkinsortin taideryhmä.
Ja tosiaan täällä on käytössä jääpalat ja tulinen karkki helpottamaan ahdistusta.

Sain kuulla, että minulle tehdään jossain vaiheessa psykologiset testit. Mulle on tehty aikasemminkin sellaiset, mutta niistä on aikaa, enkä muista mitä ne sisälsi.

Toivottavasti loma menee hyvin ja mut uloskirjattaisiin maanantaina. En tiedä salliiko vointi lähteä kotiin, mutta haluan yrittää. Vähän kuumottaa miten ilta sujuu, kuulin taas harhoja, mutta loman peruuntumisen pelon takia en mennyt sanomaan niistä hoitajille. Hoitaja kysyi itsetuhoaikeista ja pakko myöntää, että valehtelin vähän. Mut mä tiedän, miten osastolta pääsee pois, sanoo vain, mitä lääkäri ja hoitajat haluaa kuulla. Et kyl mä pärjään. Onhan sitä ennenkin. 

Mut jos ihan rehellisiä ollaan, niin on osasto katkaissut pahimpia itsetuhoajatuksia. Mörkö on ollut paljon enemmän hiljaa, mikä on itse asiassa ollut outoa. Jopa niin outoa, et oon miettinyt, onko osastolle saapuminen ollut pelkkää ylireagointia. Ehkä asia ei oo niin.

Mut tänään mä pääsen kotiin, omaan sänkyyn, omaan rauhaan. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Ees tän yhen kerran, menispä kaikki hyvin.

Suljetulla osastolla.
Tänne minä tänään eksyin. Tulin vapaaehtoisesti, mutta silti ulkoilu kiellettiin. "Älä mee tänään ulos ku sulla on noita kuuloharhoja"
Hieman nolotti laittaa esimiehelle viestiä, että en pääse töihin, koska oon sairaalassa.

Törmäsin tuttuun hoitajaan. Surullista, että mut muistetaan sellaisista asioista, mistä en haluais mun muistettavan. Koska hoitaja heti kuulumisten jälkeen kysyi, "Vieläkö sulla on sitä viiltelyä, mitä viimeksi oli aika runsaasti?" Helvetin hyvin kysytty. Olisinpa voinut vastata, että ei, viiltely ei kuulu enää mun kuvioihin, mut yhä edelleen tuhoan mun ihoa. Mutta ei käsiin, ne ovat kärsineet ihan tarpeeksi.
Oon saanut hirveän pinon lappuja täytettäväksi. Mistä lähtien osastoa on kiinnostanut, millanen mun asunnon varustelutaso on?

Miten hemmetissä mä olen monen vuoden jälkeen tänne päätynyt. Mikä mussa on pielessä? Miksi mä olen tälläinen? Mikä mua oikein vaivaa? Miks just minä, miksi minä olen saanut tälläiset painot harteille, mitä ei soisi kellekään.
Ajatukset harhailee hukuttautumiseen, tunnen pientä paniikkia, sillä vedet jäätyvät pian.

En tiedä, milloin pääsen pois. Mtt:n lääkäri määräsi Fluanxolin, mutta mitä tekee päivystävä lääkäri? Määrää, että sitä ei nyt enää mene. Miksi? Toivon todella, että ymmärsin väärin, koska tälläinen jatkuvassa ahdistuksessa eläminen ei ole mukavaa. Ja se lääke nimenomaan määrättiin ahdistukseen.

Mutta tänään ei ole juurikaan ahdistanut. Masentaa, tahdon pois.

Rakas päiväkirja, tänään on ollut sellainen päivä, kun ääniharhat vaivasivat liikaa. Kysyin työkaverilta, kuka täällä huutaa. Se meni vaivaantuneeksi, "ei täällä kukaan huuda". Kiusallista naureskelua jälkeenpäin, "heheh kuulin omiani". Hävettää.
Seuraavaksi miesääni huutaa, "tuu kylään!" Mihin helvettiin tässä pitäisi mennä kyläilemään? Ihan kuin äänetkin näkisivät, että olen liikaa omissa oloissani.

En uskalla kirjoittaa, tai puhua itsetuhoaikeista. Ahdistaa. Eilen tuhosin itseäni, anteeksi, en osaa muutakaan. En osaa enää jutustella töissä, oon vaan hiljaa. Tänään mietin, et kaikki vihaa mua varmasti.

Millon tää kaikki loppuu?

Välillä ollut sellainen tunne, että en pärjää kotona. Mutta en halua osastolle, koska se ei loppupeleissä pelasta tilannetta.
Mutta illat ovat niin vaikeita. Aamutkin ovat vaikeita. Ahdistaa, pelottaa, tekee mieli purra ja viiltää. En ole uskaltanut puhua itsetuhoisista ajatuksista. Muutakuin sen, että mörön ajatukset tuovat jollain tapaa turvaa. Vaikka ne ajatukset ovat kamalia.

Onneksi ensi viikolla on vain kaksi työpäivää. Tuntuu jotenkin niin raskaalta, kun joutuu pinnistelemään. Ttl oli soittanut mtt:n psykiatrille, ttl haluaisi ymmärtääkseni jonkun lääkkeen masennukseen. Miten sitten kävisi? Ei mua voi enää pelastaa. Kohta tulee talvi ja vedet jäätyvät.

"Älä mee sinne!"

Nyt ne vitun äänet ovat alkaneet kommentoimaan tekojani. Vastasin sille mielessäni, että sinähän et minua määrää. Hiljentyi se.

Paluumatka oli raskas. Olosuhteiden takia valvoin kokonaisen vuorokauden, enkä ottanut koko annosta risperidonia, vain 1mg. Eilen illalla sit kädet mukavasti tärisi ja ahdisti.

Tänään kaikki on niinkuin ennenkin. Ei tästä tuu mitään. Univelka painaa, mutta olen liian väsynyt että jaksaisin tehdä asialle jotain.

"Mä oon kyllä huolissaan sun jaksamisesta. Ja voinnista"

Pääni päällä majailevat pilvet tummuvat entistä mustemmiksi. Pelottaa. Tekotapa on nyt selvä, päivänmäärä puuttuu. Se päätös ohjaa nyt koko elämää. Se ohjaa ajatuksia, kuin valmistelisin itseäni kuolemaan.

Mustelmat ovat aika järkyn näköisiä. Ne näkee niin selvästi. Tein niitä lisää, toivottavasti ne kerkeäisivät haalistua ennen matkaa.

Paitsi mitäpä väliä niilläkään on. Ei äitille tulis yllätyksenä jos se näkis jäljet. Oha sitä ennenkin. 

Aamut ovat vaikeita. Olen niiin väsynyt. Aamukahvinkin juonti on vaikeaa, kun katse lasittuu tuijottamaan yhteen kohtaan.

Sanon kun en muutakaan keksi: jospa tää tästä.

Ote lipsuu.
Aamukahvilla taas googlettelin keskusteluja itsemurhista. Aamulla tuntui tuskaiselta, koska en tuu koskaan saamaan apuja itsemurhan tekoon. Eihän se silloin tosin ois itsemurha, vaan avustettu. Esim. ennen itsemurhaa irtisanonko itseni töistä? Silloin työpaikka ei koskaan saisi tietää, eikä esimiehelle tarvitsisi ilmoittaa sairaslomasta, jos itsemurha sattuisi epäonnistumaan.

En tiedä miksi pelkään epäonnistumista, koska olen muutenkin epäonnistunut. Enkä ymmärrä miksi mieli on mustunut, miksi kuoleman ajatukset ovat ensimmäisenä mielessä, miksi ne ovat mielessä tunnista toiseen.

Ote lipsuu, purin itseäni käsivarsiin ja nyt käsiä koristaa mustelmat. Ja reissuun on vain viikko aikaa, ei olisi pitänyt.

Ehkä ilta on helpompi. Ehkä tää kaikki paranee, mustakin tulee hyvä ihminen.

"Sit mulla tulee sellaisiakin ajatuksia kuin 'minä haluan tappaa itseni'"
"Siis sulla tulee ajatuksia et haluat tappaa itsesi?"
"Niin, joo, haluan tappaa itseni "

Ei tainnut edes ilmekään värähtää, mutta nyt se on sanottu mtt:ssa ääneen. Sain ehkä hitusen verran pidättää ja koota itseäni, etten olisi alkanut kyynelehtimään.

Nytkään ei edes itketä. Aamulla taisin tirauttaa pari kyyneltä ahdistuneen viiltely- session jälkeen, mutta vain pari. Viilsin eilenkin, eikä sekään saanut itkemään. Vähän vain kyynelehdin.
Jotenkin ne viillot ovat kauniita, nättiä punaisia jälkiä.
Jotain olen teinivuosilta oppinut: ei käsiin, eikä jalkoihin. Inhoan omaa vatsaani, enkä tule näyttämään sitä kellekään. Päinvastoin, tunnen jopa oikeutusta, että saan tuhota vihaamaani kehonosaani, vatsaani.

Mikä hitto minua vaivaa, en tunne olevani masentunut. Olin töissä tehnyt mokan, sekään ei jaksa kiinnostaa, reagoin siihen nauramalla, kun sain asiasta kuulla.

Mtt:ssa kerroin huoleni omasta voinnistani. Huolestuttaa, milloin vointi romahtaa. Olen sinnitellyt lomamatkan takia, mutta mitä sen jälkeen tapahtuu? Olen alkanut tupakoimaan ja tänään taas äänet huusivat, en jaksanut niihinkään reagoida sen kummemin. Korkeintaan olisin vastannut takaisin.

Ehkä tää vointi korjaantuu, kun alan syömään paremmin ja liikkumaan enemmän: en olisi laiska paska, mitä nyt olen. Jos vain nappaan itseäni niskasta ja leikin kiinnostunutta, niin ehkä elämän värit syttyisivät koreilemaan, eikä kaikki olisi niin harmaata ja mustaa.

Ehkä. 
Mut huomenna mennään töihin ja ollaan niinkuin kaikki muut. Energisiä, vastuullisia aikuisia.

Aloitan kirjoittamaan, pyyhin kirjoitetut tekstit pois. Tuntuu, että ei ole mitään kirjoitettavaa. Ahdistaa, aamulla oli taas se omituinen ja outo olo, koin että minun ja maailman välissä on aita, enkä pääse kosketuksiin minkään kanssa.

Olen valvonut öisin, aamulla väsyttää. Pelottaa. Tenoxin resepti uusittiin, vaikka sen piti olla väliaikaista, lyhyt apu. No tässä sitä mennään.

Ahdistaa, purin itseäni käteen ja sormiin ja kun myöhemmin iltapäivästä tein ruokaa, päähäni tuli ajatuksia  miten puremat ovat demonin aikaansaamia, minua puri demoni. Olin silloin tekemässä eväitä töihin, nyt katson demonin aikaansaamia jälkiä. Toivottavasti töissä kukaan ei huomaa. 

Olen jotenkin osannut jo olla iloinen ja odottavainen tulevan lomamatkan suhteen, pelkään vain psyykkeen leviämistä. Lomamatkan jälkeen kaikelle on ihan sama, ennen lomaa haluan kaiken olevan edes jotenkin hyvin. Edes jotenkin ok.

Ehkä huomenna kaikki on paremmin. Lenkillä jouduin tekemään oikoreitin kotiin, koska vähän pelkäsin edellä lenkkeilevää, tunsin, että se hyökkää minun päälleni, jos ohitan hänet. 

Mut ehkä huomenna kaikki on paremmin. Olen miettinyt, pitäisikö ottaa mtt:ssä esille lääkitys. Olen kuitenkin voinut ihan ok, tekis mieli lopettaa lääkitys. 

Olen oppinut aikaisemmista tempuista, että ilman lupaa en lähde säätämään, tai ainakin yritän keskustella asiasta etukäteen. Mahdollinen lihoaminenkin kuumottelee, aikasemmin Seroquelista turposin, varsinkin keskivartalosta aika jumalattomasti, en halua sellaista enää. 

Ehkä tämä tästä, ehkä minullekin on luvattu lupa olla onnellinen. 

Ei tästä tuu mitään.

Itkin pitkästä aikaa, ja noh, viiltelin. Aamusta asti ahdistanut, taivas lähettää taas viestejä. Nyt siellä on vaarallista, koska karhut ovat vallanneet metsän.

Pitäis nukkua vähän paremmin. Tai no, nukuin tänään pitkään, tiedä oliko syy sen takia, kun valvoin yöllä. Ja sitten yöllä pelotti.

Pitäs tehdä eväät töihin. Koko ajan vaan ahdistaa, stressaa ja on tunne, että mistään ei tuu mitään, ei musta ole töihin, olen paska, en jaksa enää. Vaikea olla.

Haluan vain eroon tästä kaikesta.

Lääkäri kysyi, onko minulla haaveita tai unelmia. Teki mieli itkeä, vastasin ei ole, ei tuu mieleen nyt mitään. Mistä tässä voisi unelmoida? Että kaikki olisi hyvin, että tää olisi vain pahaa unta, että herään ja kaikki on hyvin.

Hävettää. Hävettää niin paljon. En tiedä kehtaako harhoista enää puhua, tunnen itseni typeräksi. Ja häpeän. Häpeän niitä harhoja. Onko ne pelottavia? On. Sydän hakkaa ja tuntee olevansa vaarassa.

En kuitenkaan maininnut, että työpaikalle on asennettu kamera vahtimaan minua. Kuumottelin, että lääkäri kertoo pomolle ja pomo ottaa sitten sydämen asiakseen vahtia minua. Tunnen, että olen velkaa työpaikalle, koska olin niin kauan pois.

Jos jonkun haaveen keksisin, se olisi että tämä kaikki olisi vain unta.

Lääkäri taas tsemppasi, että selviän tästä. Nyt vain tuntuu, että se oli lääkärin surullinen yritys piristää särkynyttä mieltä, että se sanoi niin sen takia, koska ei osaa muutakaan sanoa.

Mutta ehkä minullekin on luvattu oikeus olla onnellinen. Lääkäri kysyi miten olen nukkunut. Ihan kohtalaisesti - on vastaus kaikista niistä pelottavista öistä, pelkään nukahtaa tai nukahdan lääkkeiden kemialliseen uneen. Tänäänkin olin niin väsynyt, että pelkkä ajatteleminen oli liian vaivalloista - en kyennyt ajattelemaan.

Mutta olen ollut ilman tupakkaa kuusi päivää.

Aina öisin sydän herättää
Sen harteilla on jotain kerrottavaa
Katoan peiton alle, sen pimeyteen
Tahdon vain kaiken unohtaa
Aamukahvilla tuijotan lattiaan
Kaiken olen unohtanut


Ilman ajatuksia
on helppo olla ahdistumatta
Kuin ajatuksilla,
jotka eivät ole omia

Mitä minä teen näillä painoilla, jotka harteilleni sain

Vaellan ahdistuneena makuuhuoneen ja kylppärin väliä. Kädessä puhelin, olotila hätääntynyt, yritän tavoittaa mtt:n päivystystä, turhaan. 
Seuraavana on ranta, varpaat uppoavat hiekkaan, on jo ilta, aurinko paistaa silmiin. Yhtäkkiä roikun reunalla, jyrkkä pudotus alas ja pelastushenkilökunta saapuuu liian myöhään. Olen kerennyt jo hypätä. Huudan. Jollain ihmeellä ne saavat mut ylös, ensihoito, palokunta ja poliisit. Ne saa pelastettua mut vedestä, järkttyneenä huudan ja itken maassa. Kunnes yritän hypätä uudelleen, mutta ne saivat musta otteen. Seuraavaksi olen sairaalan pihalla ja selitän ventovieraille miten sekaisin olen.

Ja sitten herään unesta. En ole koskaan nähnyt unia, missä yritän itsemurhaa. Töissä mä mietin unta, välillä miettien kuulenko mä harhoja. Nyt ne kuulosti naisen ääniltä, kun ne yleensä on ollut miesten ääniä.

Jospa tää tästä, ehkä.

Tapetin kuvio elää. Paitsi eihän mulla ole seinissä tapettia, vain valkoista maalia. Mikä siinä oikein liikkuu. Se möykky tekee pyörivää liikettä, eikä se katoa, vaikka silmää räpäyttää. Ja ainahan se myrkytyksen mahdollisuus on. Onko mtt vaarallinen? Mitä teen? Ja mikä toi ääni käytävässä oli. Viestiääni, mutta puhelin on äänettömällä. Miksi mä kuulin sen äänen, mikä se oikein oli? Muut ihmiset on vaarallisia.

Stressaa. Töissä sentään on pystynyt olemaan normaali ihminen, vaikka tänään ajatukset harhailivat siihen, onko mtt ihan hyvillä tarkoituksilla. Piti skarpata, että nyt ajatellaan työasioita.

En ole vieläkään saanut siivottua. Stressaa niin saatanasti, tuntuu kuin maailmanloppu tulee, kuin koko elämäni olisi suuressa vaarassa, kuin olisin menettämässä henkeni. Pitää hengittää, en minä ole kuolemassa. Selviydynkö? Väsyttää.

Jos jonkun ominaisuuden toivoisin itselleni, olisi se, että en stressaisi niin jumalattomasti pienintäkin asiaa. On niin kuluttavaa, kun heti stressitaso nousee miin korkealle, että tuntee olevansa vaarassa. Mikähän siihen auttaisi, huoh.

Pitäisi siivota, en oo siivonnut varmaan kuukauteen. Tupakoinnin lopetuskin on unohtunut, sitten joskus. 
Sain uuden Tenox- reseptin. Pelottaa että koukutun siihen. Arvetkin ovat haalentuneet, olisipa ne aina kauniit ja punaiset.

Töihin maanantaina. Ahdistaa, pelottaa, jännittää. Mitä sanon muille? Onko tää varmasti hyvä aika? Mitä jos vointi romahtaa?

Olisipa aina itsevarma ja kaunis. Ei tarvis ahdistua.
Onneksi on propral.

20:59
Huono ilta ollut. Itkisin, jos jotenkin kykenisin. Olen tuntenut suurta yksinäisyyttä. Tykkään olla omissa oloissa, mutta tää on liikaa. Turhauttaa tunnista toiseen ravata tupakalla, tekis mieli luovuttaa.
Lääkäri sanoi "kyllä sä tästä selviät". Enpä tiedä, nyökyttelin, mutta en uskonut sanaakaan. Miten minä selviän? Ahdistaa. Yritti se lääkityksestä sanoa jotain positiivista, että sitä menee 6mg annoksillakin, mutta silti tuntuu että 3mg on liikaa.
Nyt vaan tuntuu jotenkin tyhjältä. Kuin olisi kuoret päällä ja osa minusta olisi kadonnut jonnekin.
Ehkä minäkin löydän onnen ja ilon jonain päivänä, mutta jaksanko sinne asti?

En tiedä, mitä teen elämälläni. Ahdistaa, tuntuu kuin olisi hukassa elämänsä suhteen. Olen kuin edelleen se 18- vuotias tyttö joka toivoi kuolemaa, tosin sillä erotuksella, että täytän tänä vuonna 26.

Huomenna mtt, keskiviikkona työterveyslääkäri. Ttl pyysi, että kirjoittaisin sähköpostia sille, en ole tehnyt niin, koska mitä kerrottavaa tässä olisi. Ei minulla ole kuulumisia, olen vain.
Ei minun elämässäni tapahdu mitään, kaikki tapahtuu pään sisässä, kuin psyyke olisi isoina pirstaleina. Niiden yhteen liimaaminen sattuu liikaa, mutta terän viiltäessä ihoa olen kuin olisin joku muu, se ei käy kipeää. Se tuntuu muistutuksena, et hei säkin olet elossa, ainakin sun tuntoaisti toimii.

Tämä viikko on viimeinen sairaslomaviikko. Etelän matkakin olisi tulossa, mut tuhoan vain ihoani ja mietin tappaisko itsensä, vai menisikö takaisin töihin.

En tiedä mitä sanoa lääkärille. En tiedä haluanko olla elossa. Tää kaikki tuntuu niin turhalta, koko elämälläni ei ole merkitystä. Risperidonkaan ei sovi, se aiheuttaa kutisevia ihottumaläiskiä iholle.

Olisipa joku muu, joka sanoisi miten minun tulee tuntea, olla ja elää elämääni. Tuntuu, ettei minua ole läsnä, vaikka tässä olen. Vaikea pukea sanoiksi sitä möykkyä, mikä velloo sisällä. Mörkö pistää ajatuksia mieleen, se pistää romantisoimaan itsemurhaa, vaikka todellisuudessa se on pelkkää tuskaa ja surua.

Tiedän vain, että haluan tästä mielestä eroon. Se ei ole minua, enkä tiedä jos päällään seisominenkin olisi helpompaa. Asunnon huonekalutkin tuntuvat että niitä olisi joku siirrellyt.

Sairauden monet kasvot

Liian monta taistelun hetkeä olla viiltämättä, se katkesi. Itku pääsi, en kelpaa tälläisenä kellekään. 
Hetkeä myöhemmin iloisena puistossa, kukaan ei saa koskaan tietää.

Jotenkin turhauttava olo, oon turha.
En uskalla katsoa haavoihin, haluan pois. Ensi viikko on viimeinen sairaslomaviikko, saa nähä miten käy.

Tää kesä on ollut vain niin vitun pitkä ja raskas, vaikea uskoa miten tähän pisteeseen oon joutunut. Stressaa ja itkettää.

Ei kukaan kuitenkaan ymmärrä. Eikä tässä tekstissä ole mitään järkeä.

"Silly little girl

don't fool yourself

They've seen your scars

just don't want to help

Little do they know

how much could change

With three little words

'Are you okay?' "

- unknown 

Mikä päivä tänään on? Miks on tunne et happea ei oo ilmakehässä?

Aloin kirjoittamaan jäähyväiskirjettä, yhden sivun kerkesin kirjoittaa, kunnes silmät kostuivat. Lopetin kirjoittamisen, tekstin tulee olla rauhassa kirjoitettu, sellainen että siitä saa tolkkua. Se ei saa olla tunteiden vallassa kirjoitettu vollotus kurjasta elämästä, sekä  sen päättämisestä.

Kävin tänään mtt:ssä, sinnekin pääsin vain propralin turvin ja siltikin meinasi ahdistaa. Nyt öihin kokeillaan Tenoxia, nimimerkillä ehkä koko viimeisen yön valvonut. Tosin helteilläkin saattaa olla osuutta asiaan. Mirtazapin ei meinaa enää auttaa..

Sain uuden ajan tälle viikolle mtt:hen ja siihen osallistuu myös lääkäri. Pelottaa, sillä se on just se lääkäri, josta olen aikonut tehdä rikosilmoituksen myrkytysepäilyn takia.

En minä tiedä, mitä helvettiä teen elämälläni. Olen niin suuressa ristiriidassa. Yhtenä päivänä haluan kuntoutua takaisin töihin, mutta samalla suunnittelen tappavani itseni. Mitä mä teen? Eksynyt olo.

Sytyttäessäni tupakan kuiskaan hiljaa  mielessäni "anteeksi äiti.

Annathan anteeksi kun on niin hankala olla, lupaan, tää on viimeinen."

En minä tiedä, millä voimilla vastaan taistelisin. Päivät ovat erilaisia, on helppoja ja on vaikeampia. Risperidonin noston takia olen jatkuvasti väsynyt ja tokkurassa, tahtoisin tunnista toiseen vain nukkua.

En muista, miltä nauraminen tuntuu. En ole koko sairasloman aikana nauranut, tai ainakaan en muista. Hymykin vääntyy outoon irvistykseen.

Eilen oli ihan hyvä päivä, helteiden hellittäessä on vähän helpompi olla. Ajatukset eivät vaan hellitä, unetkin on hyvin outoja. 

Pelkään tulevaa, mitä siellä tapahtuu. Pelkään, että sairastun pahemmin. Mutta mitä menetettävää minulla olisi. Kuiskaan uudelleen anteeksi äiti kun olen tälläinen, et sinä tätä toivonut, mutta en voi tilanteelle mitään. Anteeksi äiti, rakastathan minua vieläkin.

Risperidon on vaimentanut ajatuksia myrkytyksistä. Mutta siellä ne edelleen ovat, läsnä, tekevät olon hankalaksi. 

"Jotenkin jännittynyt fiilis, enkä tiedä miksi. Jännittää ja ahdistaa samaan aikaan. Kuin joku kutittais olkapäitä, en haluais olla elossa. Haluaisin pois. Emmätiiä, sekava olo..
Ei tiedä miten päin olla, väsyttää.. Tulevaisuus tuntuu sumealta. Semmoiselta harmaalta alueelta, tulevaisuus on olemassa, mutta ei mulle.
Ei varmaan ois pitänyt tissutella kolmena peräkkäisenä iltana, nyt se kostautuu; oma olo on kuin heikko jää, se rikkoontuu hetkenä minä hyvänsä. Jospa tää menee ohi.
Silleen kuitenkin rauhallinen fiilis, mutta silti ei. Hetkenä minä hyvänsä... apua. En oo oma itteni. Tekis mieli viiltää ja jäädä maahan makaamaan, unohtua siihen.."
16.7.18

Tänään itkin pitkästä aikaa. Tai "itkin", kyyneleet nuolivat poskipäitä, kun mietin jäähyväiskirjeen kirjoittamista. Sitä jotenkin valuu entistä syvemmin mustaan aukkoon, kun päivänmääräkin alkaa pyöritellä. "Sitten reissun jälkeen.."

En muista miten handlasin nää tilanteet nuorempana, kerroinko avoimesti suunnitelmita ja jos kerroin, niin miten tarkasti? Kerran osastolla hoitaja sanoi, et "jos haluaisit tappaa itses niin oisit jo tehnyt sen" Muistan sen kommentin vieläkin, eikä enää oikein kiinnosta puhua asiasta kellekään.
En muista missä tilanteissa osaston ovi naksahti takana kiinni, mutta mulla ei ole enää mitään menetettävää. Jotenkin tän päivän aikana se kirkastui.

Oon vähän kahen vaiheilla, otanko tänään Imovanea. Eilisestä asti oon pyöritellyt myrkytyksen mahdollisuutta ja tänään ajatuksia kuten "sun lääkäri haluaa myrkyttää sut" sun lääkkeet on myrkytettyjä" "ne vaan kiusaa sua" tunkeutuvat päähän. Niitä ajatuksia "kuunnellessa" tiskasin, se oli vaikeaa, sillä kädet rupesivat tärisemään. Jotenkin se ajatus vaan vahvistui, kun totesin että lääkäri tosiaan määrää myrkkyä. Hetken mietin, että lopetan mtt:ssä käynnin.

Tarvitsen tekemistä,mun tarvii päästä pois näistä piireistä.

"Mikä uloste täällä oikein haisee?"
"Ei haise"
"Haiseepas uloste"
"Ei täällä mikään haise!"

Justjoo.

Jotain positiivista: sain itseni aamulenkille.
Jotain negatiivista: olen mässäilly koko illan, vaikka en ansaitsisi sitä.

Meinannut vähän ahdistaa. Ja stressata. Hukutan itseni youtube- videoihin. Yritän kadota sinne. Pitäisikö mennä taivaaseen? Tupakkaakin kuluu, vaikka aina sanon että en halua polttaa, se on se addiktio. En näe enää unia. Taivas lopetti kommunikoimasta, kai Katarina suuttui, kun en tullutkaan sen luo. Eilen teki mieli viiltää, en viiltänyt. Ei näillä helteillä voi. Valutin käsiin kylmää vettä niin kauan, että käsiin sattui.

Silmiä painaa, olen herännyt jo kahdeksalta. Huomenna on taas pitkä päivä, en tiedä onko näissä mitään järkeä. Ihmiset pelottavat, ne katsovat niin vihaisesti, anteeksi .

Ei olisi pitänyt sanoa että ahdistus on miltein kadonnut. Se vain uinui, vaani ja odotti hetkeään, milloin iskeä.

Eilinen oli aika surkea päivä. Mietin olisiko pitänyt soittaa jonnekin, en sitten kuitenkaan soittanut. Mitä tommosiin mt- päivystysnumeroihin pitää sanoa? "Minä täällä hei, haluan tappaa itseni"? Kuulostaa liikaa huomionhaulta, ei ei.
Ja sitä paitsi en halua olla saikulla, niin pitää vissiin kohta alkaa vähättelemään ja valehtelemaan.

Elämä on yhtä suurta ristiriitaa nyt. Niin sekaisin kaikki ajatuksetkin.

Kello on kohta kolme iltapäivällä, pitäisi varmaan käydä ulkoilemassa.

Ei vi*** mitä ajatuksia taas.

"Mä haluan tappaa itseni" "En halua" "Haluatpas" "En halua" "Mietitään myöhemmin"

Ahdistus on melkein kadonnut kokonaan, mikä on hyvä juttu. Siltin otan propralin, jos pitää poistua roskakatosta kauemmaksi. Lenkkeilläkin pitäisi ja mennä salille. Kavereita pitäisi nähdä useammin, syödä useammin ja terveellisemmin. 

On tässä pelottanut. Toissayön nukuin kotona, koska pelkäsin liikaa. "Äiti voinko tulla yöksi kun kuuloharhat pelottaa liikaa" Äiti kysyi sit aamulla, että kuulinko tai näinkö edellisenä yönä mitään. Kysyi, että mikäköhän harhat on laukaissut. En minä tiedä. 

En vaan jaksais tapella mieleni kanssa. Ihan normaalit äänet jo sekoittuu siihen kuulenko ton oikeasti, vai en -sontaan, enkä jaksais enää. Helpompi ois kadota, mutta ei saa. Se on väärin.

Joskus nuorempana, kun sekoilin lääkkeillä ja junaradalla, vastasin poliisisedälle saarnansa jälkeen, että mitä väliä vaikka itsemurha olisi rikos, siitähän saa kuolemantuomion. Tuli hiljaista, eikä se vastannut mitään takaisin.

En edes tiedä, miksi tuo tilanne jäi niin mieleen. Ehkä totuuksien äärellä on helppo olla hiljaa. 

Lääkäri kysyi käynnillä "onko sulla elämänhalua?"

Mitä hittoa tuollaiseen kysymykseen voi vastata? Sanoin, että en ole ajatellut asiaa.
En minä mieti elämää. Tai no tavallaan, en osaa sanoa. Jos nyt saisin vastata uudelleen sen "öö emmää tiiä" - jahkailun jälkeen, olisin todennut, että en jaksa elää. Tai no jaksan ihan hyvin. Selitin sille Katarinasta mut tuntuu, että se hahmo alkaa muistuttaa jotain vanhaa mieshahmoa. Et se niinkuin seurais koko ajan perässä. Näen sitä unissa. Osaisin kuvailla sen ulkonäön, mutta en uskalla, enkä edes halua.

Sanoin lääkärille tuntevani, että psykiatri ja mtt:n lääkäri ovat minua vastaan. Kuin ne juonis jotain. Mikä muu syy voi olla pompottavaan käytökseen? En minä jumalauta missään itsemurhavaarassa ole!

Nyt tekisi mieli mennä vaan makaamaan lattialle ja unohtua siihen.
Mietin tuossa aikasemmin ilmoittavani esimiehelle tulevani töihin, mutta sillä tempulla taidan saada itseni ongelmiin. Huomenna ilmoitan sille, samalla kun häpeän ruoskat hakkaavat selkäni verille.

Ähh.

Jos pitäisi harkita itsensä tappamista, niin olen miettinyt lievää humalaa ja sillalta alas hyppäämistä. Eilen tajusin. Katarina hukutti itsensä. Ja nyt minä mietin sillalta hyppäämistä. Tän täytyy olla joku enne. Tai kutsu.

En halua mennä enää koskaan työpsykiatrin juttusille. Se lähetti mut uudelleen mtt:n lääkärin luo, jos ymmärsin oikein niin osastohoito olisi ollut lähellä. Osasto olisi kyllä pilannut kaikki lähipäivien suunnitelmat, niin onneksi osasin sanoa oikeat sanat, niin ne eivät mtt:ssä huolestuneet. Haluan vaan takaisin työelämään.

Ensi maanantaina on työterveyslääkärille aika ja mietimään töihin paluuta. Vituttaa kun kohdellaan kuin olisin pykoottinen. Se psykiatri on itse psykoosioire, ei minulla sellaisia ole. Prkl.

Miten tästä olosta pääsee eroon?
Miten masennuksesta parannutaan? En muista enää.

Ei vaan jaksais enää. Haluaisin olla iloinen, reipas. Haluaisin, että jaksaisin mennä aamulla salille ja siitä töihin.
Tuntuu niin tuskastuttavalta, kun en löydä hyvänolon tunnetta mistään. Kävin tänään äidin kanssa melkein tunnin lenkillä. Missä hyvä fiilis? Ei missään. Ei se lenkin aikana mistään hypännyt päälle. Teki mieli vaan luovuttaa, koska kunto on huonontunut.
En vaan jaksais  tätä enää. Kävin eilen kämpillä nopsaa ja näin ulkona, et joku siirsi mun verhot kiinni. Katsoin hetkeksi muualle, ja verhot oli edelleen auki, silleen miten jätin ne.

Koko juhannuksen olen ollut varma, että taivas lähettää viestejä mun uniin. Hyvä että ei ole päässyt itku, kun herään aamulla. Haluan niin kovasti takaisin unimaailmaan. Siellä on kaikki uudet ystävät. Odottaakohan ne minua taivaassa, pitäisikö minun mennä? Siellä oli minun 17 vuotiaan Niinan Katarina-ystävä. Näin Katarinasta unta, kun olin 17-vuotias. "Mun pitää mennä" Katarina sanoi mustanvärinen kissa sylissään, sitten Katarina hukutti itsensä ja kissansa. Mun silmien edessä.
Mietin jo silloin, minne ne menivät. Näiden vuosien jälkeen olen kai löytänyt vastauksen. Katarina meni taivaaseen, nyt se unien kautta yrittää olla minuun kontaktissa. No ei siitä sen enempää.

Kotona oli haastavaa väistellä tomaattia ruoassa, en halunnut, että jään kiinni harha-vammailusta. Tuli sellanen fiilis, et ihan kuin äiti kiinnittäisi mun käytökseen ja puheisiin enemmän huomiota. Äiti kääntyy katsomaan useammin ja jää tuijottamaan. En ole uskaltanut kysyä, että miksi jäät tuijottamaan, koska pelkään vastausta. 
Ehkä herään joskus, ja tämä on vain pahaa unta. Haluan vain tän olotilan helvettiin, haluan polttaa sen ja talloa tuhkaksi. Koska tämä ei ole mukavaa.

"Tummuvien pilvien alla on kevyt hengittää
Otathan tuuli minut mukaasi
Älä jätä maahan kärsimään
Sade, missä pisaroitasi pidät
Tule ja Puhdista kaikelta pahalta
Älä jätä likaisena maahan kierimään
Aurinko, tulethan uudelleen esiin
Kylväthän ilon siemenen jokaiseen kasvamaan"
13.6.2018

Rakas, näin viime yönä taas unta sinusta

Olit sylissäni, tuoksuit niin hyvältä

Olimme jälleen yhdessä

Se oli hyvin todentuntuinen uni - ihosi tuntui ihanan pehmeältä

Sain pitää sinua sylissä, miksi kaikki katosi niin yhtäkkiä?

Voi kuinka sinua kaipaan, rakas

Välillä vaan tuntuu, että ei jaksa enää. Miksi ei ole helppoa tapaa kuolla. Miksi se on niin vaikeaa ja niin väärin. Viiltääkään ei oikein pystyis, kesän takia.

Ehkä huomenna olo on parempi. Aivot huutaa edelleen, että minitomaatit on ihoa, sormen palasia.

Äänessäsi hiljainen huoli
Sillä sekunnilla minussa jokin kuoli
Lehdet jäätyivät
pilvet tummuivat

Tahtoisin ajella pois

Väsyttää. En saanut oikein nukutuksi viime yönä: oli vaikea rentoutua ja nukahtaa. Pelotti niin hirveästi, et näen/haistan/kuulen harhoja. Eilen kuulin ja näin harhoja. Vissiin, en ole varma.
Tänään on soittoaika lääkärille ja mietin, pitäisikö kertoa. Tuntuu niin typerältä, mutta samalla vähän ahdistaa ja pelottaa. Jos kertominen hellittäis oloa?
Eilen suihkussakin  jotenkin pelosta lamantuneena pesin hiuksia vaikka kuinka kauan, ja piti ihan ääneen selittää "nyt laitetaan tälläistä hiusten hoitoainetta". 

Se ääneen höpöttäminen ja hyräily ei auttanut pelkoon, tuntui pahentavan tilannetta. Otin sit propralia ahdistukseen.
Tällä hetkellä tuntuu, että kaikista eniten pelottaa, että joku harha käy päälle. Tiedän, se on täysin järjetöntä. Mutta sille tunteelle en voi mitään. Se iskeytyy ja leviää päähän, keho alkaa mennä taistele- tai pakene- moodiin. Hetkessä oma turvallinen asunto on yhtä sekamelskaa, se on vieras ja arvamaaton. Vähän niinkuin sotapeleissä - koskaan et voi tietää, onko vihollinen nurkan takana.

Toisinaan pelottaa, että hetkenä minä hyvänsä maailma romahtaa. Että katto tippuu niskaan, seinät kaatuvat. Samaan aikaan pelkään sitä mörköä. Suihkussa ajattelin, että olisi pitänyt mennä porukoille yöksi. On pelottavaa olla yksin harhojen kanssa. Piti hokea itselleen "sulla ei ole mitään hätää, oot turvassa", tuntuiko hokeminen auttavan? En osaa sanoa, en tiedä miten suhtautua. Onko kaikki totta vai mielikuvitusta? Ehkä höpöttäminen ja hokeminen auttaa vähän, samalla kun yrittää pitää kiinni hermojen rippeistä, ettei juoksisi ulos pakoon.

On tässä ollut vähän raskasta. Päivät ovat niin pitkiä näiden seinien sisällä. 

Sairaslomaa jatkettiin taas lisää. Öisin ahdistelen taloudellista tilannetta, kun en oo töissä. Ahdistaa. Työterveyslääkäri haluaa et aloitetaan joku lääkitys. Mt-toimiston psykiatri kai soittaa sille. Miks oon taas tässä tilanteessa. 

Hävettää. Häpeän niin paljon itseäni ja kaikkea tätä. Hävettää niin paljon. Kävin eilen mt-hoitajalla, enkä osannut kertoa sille mistään mitään. Vastasin melkein jokaiseen kysymykseen "en tiedä, en osaa sanoa". 

"Mitä sulle kuuluu?" "Emmä tiiä" Mitä mulle pitäis kuulua? Päivät sekoittuvat, en muista minä päivänä viiltelin. Ja viime kerrasta on vuosia aikaa. Miks just nyt piti? Sillä hetkellä en tuntenut itseäni. Tupakointikin alkoi uudestaan. 

Kuolema pyörii mielessä enemmän. Mut en tee itselleni mitään. Ttl kysyi viime käynnillä, että pärjäänkö kotona. Sanoin et pärjään. 

Kyllä tässä pärjäillään. On sitä ennenkin.

Sen piti olla vain yksi käynti psykiatrilla

Sen lisäksi psykiatrin pyynnöstä lähden suoraan mt-toimistoon.
Olen siellä hukassa, saan vuoronumeron ja istun odottamaan

Odotan kauan omaa aikaani
Menee ainakin tunti, kunnes pääsen hoitajan juttusille
"Täällä on nyt kiire. Tässä on tää psykiatrin faksaama yhteenveto, mee tohon psykiatrian klinikalle"
Ahdistaa. Matkaa on vain muutama sata metriä, mutta ne metrit tuntuvat kilometreiltä.

En kerkeä edes pimpottamaan ovikelloa kun ovi käy. Joku on soittanut klinikalle, siellä ne ovat minua odottaneet.
Jätän tavarat eteiseen. Odotan vajaa tunnin, jonka aikana kerkeän ravata vessassa ja juomassa ties kuinka monta kertaa. Nälkäkin on. Pelottaa että jään sinne. Odotusaulan penkit ovat tismalleen samat, kuin vuosia sitten.

Lääkäri ottaa vastaan, ja siellä on kaksi muuta hoitajaa. Tilanne on hyvin tuttu, koitan hengittää. Katse lasittuu.

Tuntui kun olisin ollut työhaastattelussa. Mutta ei. Ei mene kauaa kunnes tajuan mistä on kyse. Psykiatri oli tehnyt minusta lähetteen. 

Saan syyn selville: aamupäivällä tapaamani psykiatri epäilee minulla alkavaa psykoosia. Tai jotain sinnepäin. Oireilen muka niin että kohta psykoosit iskee. Psykoosit tulille, ei helvetti.
Klinikan lääkäri kysyy tunnenko tarvetta sairaalahoitoon. Mitä helvettiä? No en! Koitan pysyä rauhallisena.

"Jos sulla alkaa tulemaan näköharhoja, tai tunnetta että haluat tappaa itsesi niin tuu heti tänne"
"Joo. En mä halua tappaa itseäni"

Koko illan aikana on ollut ahdistava, jotenkin hitusen hankala olo. Pelkään että sekoan. Pelkään että oloni huononee ihan rytisemällä.

En tajua mistä on kysymys. En tajua mitä tässä tapahtuu. Olen koko ajan ajatellut, että olen vain väsynyt ja stressaantunut. Joo, olen kuullut karjaisuja ja tuntenut itseni pieneksi tähän maailmaan, mutta kyse voi olla muustakin kuin psykoottisista oireista. Se on vain stressiä. 
Minä en jumalauta sekoa, kesäkin on nyt.

Odotusaulassa on tänäänkin hiljaista,
istun penkkirivin kauempana
Lääkäri kutsuu sisään ja yritän kasata itseni

Ei siinä montaa minuuttia tarvitse laskea kun kyyneleet virtaavat
Lisää sairaslomaa, lääkäri haluaa psykiatrilta mielipiteen

Kesäloman ensimmäinen viikko siirtyy syksyyn
Lääkäri on niin tosissaan näiden oireiden kanssa
"Et sinä tästä kunnosta kerkeä palautua, että kesälomaa voisit viettää"

"Hengitä" Saan uuden reseptin

Bussissa olen kyyneleen päässä itkusta

Illalla istun puistossa ystävän kanssa
Ohikulkevat ovat maanantain kunniaksi pukeutuneet tyylikkäisiin vaatteisiin
Minä vain yritän löytää ne vaatekappaleet, jotka eivät puristaisi ihoani ahdinkoon

Pitäisi sanoa työkavereille jotain ympäripyöreää tilanteeseeni
Mutta mitä?

"Oletko miettinyt itsesi vahingoittamista?"
Kyynelsilmin katson lattiaan
"Taisin minä eilen yhden pienen viillon vetää"
"Voit nyt kuitenkin luvata, että et tee mitään itselleni?"
"Joo, lupaan"

F41.2.
Tyyntä myrskyn edellä

Odotusaulassa on hiljaista
Kuulen sydämeni sykkeen, miten kovaa se hakkaa
Työterveyslääkäri kutsuu sisään, tuttu lääkäri, sen seurassa on nyt helpompi olla

"No miten on mennyt?"

"No ihan hyvin, oon ollut väsynyt"

Hiljaisuus. Kyyneleet valuvat poskille
Nyt ne helvetin muurit sitten aukenevat

En muista mitä kerroin lääkärille. Kanta- sivuilla lukee "itsetuhoisia ajatuksia, ei toteuttamisaikeita vielä". Toivoisin, että työmatkoilla sattuisi jotain kamalaa. Tulisi kolari, tai jäisin auton alle. Sitä kai se tarkoittaa.

Lääkäri ehdottaa sairaslomaa. "Ei tälläinen mene päivässä tai parissa ohi, ehdotan että kirjoittaisin loppuviikon" 

Alkuun en tahdo suostua, sillä olisin huono työntekijä. Surkea. Paska. Arvoton. Mutta lääkäri sanoo että hän nyt määrää. Ja että 
"tuu maanantaina käymään, niin katotaan tilanne uudelleen".
Siis mitä hittoa, sairaslomaa. Koko tilanne tuntuu aivan hullulta, uskomattomalta. Järkyttää, lääkäri mittaa verenpaineet, nekin on kahdella eri mittauskerralla koholla. Lääkärikäynnin jälkeen soitan esimiehelle. Sanaton, hämmenyneitä tokaisua. "Ota itsellesi kaikki aika" "Joo, heippa".

Samana päivänä istun työpsykologin luona. Psykologi puhuu kirjakieltä, se saa mut taas itkemään.
"Luuletko että tämä sinun tilanteesi johtuu töistä, vai voisiko mielesi olla muista syistä musta?" 
En tiedä. Kerron että ihan sama miten paljon nukun, oon väsynyt. Oon aina väsynyt.
Psykologi sanoo sen kuulostavan masennukselta. Kyyneleet nousevat taas silmiini. Lähden kotiin.

Itken. Itken koko seuraavan päivän. Valehtelen muille työvuoroista. "Joo hmm, meen aamuun" Ei, itken sen koko hemmetin aamun.

En tiedä, mitä teen. Pienessä mielessäni olen pyöritellyt masennuksen mahdollisuutta, tutkinut nettiä.
Mutta se, että masennus olisi elävä totuus, että se olisi minussa ihan oikeasti, on järkyttävää.
En halua masennusdiagnoosia. Mitä jos joudun uudelleen aloittamaan lääkityksen? Entä mahdollinen lähete mt- toimistoon? Miksi minä? Miksi minä uudelleen? Mitä pahaa olen tehnyt?

Olen miettinyt viimeisen vuorokauden tätä tilannetta. Itkettää ja ahdistaa, en uskalla palata maanantaina töihin. Mitä hittoa mä sanon muille?

Tuntuu, että matto olisi vedetty jalkojen alta. Onko tää elämä hyvä tälläsenä? Onko loppuelämäni sitä, että välillä sairastan masennusta ja välillä olen terve. Onko tää sen arvoista? Onko masentuneen elämä arvokasta? Tunnen olevani huono. Ruokahalukin tippui kertarysäyksellä. Eilen nauratti, mutta se siitä, tunteet puuttuivat. Tunnen olevani onttopuu, joka on täynnä ahdistuksen siemeniä.

Olisipa tämä vain unta. Mitään sairaslomaa ei olisi, ja voisin olla onnellinen.

Pari yötä taaksepäin näin unia sinusta
Rakkauteni
Olen itkenyt
Toivonut näkeväni tähtesi taivaalla
Mutta yöt ovat aina liian pimeitä

En ole ollut aikoihin oma itseni
Olen tuntenut syyllisyyttä
ja pari päivää sitten satutin itseäni tietoisesti

En halua palata samaan
mutta poislähtösi jälkeen, rakas
kaikki on jotenkin muuttunut

Arkeen turtunut
Valvottuihin öihin "en jaksa enää välittää" -väsynyt

Ehkä jonain päivänä minäkin saan sen onnen, minkä olen ansainnut
Mutta sen aika ei ole tänään, eikä huomenna
Ehkä syksyllä voin paremmin
mutta vielä tunnen ahdistuksen