Lääkäri oli puhunut ylilääkärin kanssa. Nyt se on varmaa, diagnoosi on varma eikä sitä voi kieltää.

Paranoidinen skitsofrenia. Minä yritän mielessä kieltää asian, ei ole mitään skitsofreniaa. Sanon hoitoneuvottelussa että kärsin ahdistuneisuushäiriöstä. Mutta ei, sitä se ei muiden mukaan ole.

Mtt:n lääkäri kysyy onko puhuttu tuetusta asumisesta. Ei olla, enkä sellaiseen halua. Jos en pärjää kotona niin sitten en pärjää. En osaa edes kuvailla miltä tuntuisi muuttaa omasta kodista tuetun asumisen piiriin. En minä niin pohjalla ole. Vai olenko?

Sain sentään viikonloppulomat. Nekin valvotusti, en edelleenkään saa jäädä yksin. Ja minä vain mietin että miksi, miksi en saa olla yksin, kun juuri sitä tarvitsen kaikkein eniten. Ehkä yksin ollessa vajoan harhoihin, en tiedä. Sain vielä tiistaille lomapäivän.

Tarkoitus oli järjestää lyhyt osastohoito, mutta niin sitä täällä vielä kökitään. Lumet ovat tämän ajan aikana sulaneet mukavasti pois.

Pään magneettikuvaus oli eilen. Sain Temestaa ennenkun lähdettiin ja voi hyvänen aika miten helppo keissi se oli. Luulin että se kone pitäisi pahempaa ääntä, mutta eihän se ollut lainkaan kamala kokemus. Enkä tiedä milloin tulokset tulevat. Toivon, että aivoista ei löytyisi mitään.

Se olisi viimeinen naula arkkuun.

Tuntuu että elämältä viedään matto alta ja en tiedä miten olla. Samaan aikaan hirveän ahdistunut ja täysin tyhjä olo.

Ylimääräinen lääkäriaika. En muista siitä enää mitään muuta, kuin vahvan epäilyksen skitsofreniasta ja että Zyprexaa nostetaan 20 milligrammaan.

Minäkö skitsofreenikko. Sanoin että ei tunnu siltä. Lääkäri taas sanoo olevani sairaudentunnoton. Pelottaa ja ahdistaa valmiiksi perjantain iso hoitokokous, mihin osallistuu mtt:sta lääkäri ja hoitaja. Kysyin äitiä siihen mukaan.

Miksi mä oon tälläinen kuin oon. Oon kohta ollut kuukauden osastolla eikä lääkitysasiat oo vieläkään kunnossa.

Pääsiäinen menee osastolla. En saanut lomia, en edes lyhennettyä päivälomaa. Ei mua lääkäri tavannut, vaan luottaa hoitajien kirjauksiin. Mun omalääkäri ei ollut tänään ees paikalla, mikä tympäsee, sillä ootin koko viikon, että pääsen lääkäriä näkemään. En päässyt edes toiselle lääkärille.

Oon kuulemma itsetuhoinen ja psykoottinen. Kotona pitäisi olla koko ajan joku mun seurana, yksin ei saa päästää minnekään. Se ehkä sattuu sisimpään hieman. Miten mun tilanne on mennyt siihen pisteeseen, että vointi on niin huono, että en saa olla yksin? Milloin tää muuttuu paremmaksi? Oonko vielä kesälläkin täällä?

Lääkäri määräsi Zyprexaa tarvittaviin lääkkeisiin. Oon nyt tähän päivään mennessä sitkutellut Propralin avulla, mutta Propral ei koosta ajatuksia, vaan se auttaa vain somaattisiin oireisiin. Zyprexaa menee muutenkin illassa 10mg, niin mietin miksi sitä annetaan myös tarvittavana.

Oon myös hieman pettynyt hoitajien käytökseen. Kerroin tänään hoitajalle, et mulla on yliluonnollisia kykyjä: voin vaikuttaa seinäkellon sekunttikellon vauhtiin. Hoitaja kysyy lieköhän tuo totta, vastaan joo ja hoitaja sulkee oven perässään.
Lisäksi ulos pääseminen on kiven alla. Milloin pitää odottaa, milloin kysyä iltahoitajilta, milloin vastaus on "en tiedä, katsotaan". Miksi lääkäri ylipäätään myöntää ulkoiluluvan, kun sen toteutuminen on niin haastavaa?

Ens viikolla on pään magneettikuvaus. Onko kellään kokemusta? Kerta on mulle ensimmäinen ja se meinaa jännittää.

Oon ollut jo kolme viikkoa osastolla. Kohta tulee kuukausi täyteen, enkä vieläkään oo kotikuntoinen. Miks mun vointi romahti, vaikka oon syönyt lääkkeeni?

"Niina sun todellisuudentaju horjuu"

Lääkäri on niin vakavana ja häpeän koko tilannetta. Nyt sen äiti ja velikin tietää, psykoosissa minä, kyseenalaistan mielessä kaiken. Äiti sanoo että puheeni kuulostavat oudoilta. Häpeän, mutta en voi itselleni mitään.
Pelkään et joudun ongelmiin kun kerroin Abilifyn olevan myrkkyä ja sylkeväni tabletit roskiin. Abilify vaihdetaan Zyprexaan ja lääkäri varoittaa, jos ei mene tablettina niin sitten injektiona.

Lääkäri kysyy onko kaappari todellinen ja hetken epäilen kaikkea. Totean että kaappari on todellinen, oikea ihminen. Pakko sen on olla.

En saanut ulkoilulupia yksinään. Muut pelkäävät että kaappari kävelee vastaan ja mitä minä silloin tekisin, jos olisin yksin ulkona? Saan käydä omaisten kanssa tunnin ulkona, muuten hoitajan kanssa.

Pääsen kotilomille tänä viikonloppuna. Mutta en yksin, äidin ja veljen tulee olla seurana kun palaan kotiin. Tilanteeni on niin vakava, ettei mua saa jättää yksin, mutta en näe kokonaiskuvaa.

Olen vähän Zyprexaa vastaan. Ahdistaa ajatus ottaa lääke ja niellä se. Ajatukset päässä huutaa että älä ota ja minun tekisi mieli totella. Mutta jos en ota, joudun ongelmiin ja osastohoito pitenee. Ja minä haluan vain kotiin, pois osaston seinien sisältä.

Käytävällä soi rauhallinen pianon pimputus, joku potilaista soittaa. Pianosta lähtevä ääni on rauhoittava ja herkistävä. Kävelen käytävällä tupakka-aski kädessä, olen käynyt jo ties kuinka monta kertaa tupakalla kun olen ollut niin hermostunut. Pianon ääni saa minut rauhoittumaan, olen aina tykännyt pianomusiikista. Katse on naulittu tiukasti lattiaan ja huokaan, mitä minä täällä teen. 

Kävin lukemassa Kannasta mitä mtt:n lääkäri oli kirjoittanut. Mun harhaluulot ohjaa mun käytöstä. Muka. Ei se musta mee niin. Mulle se on ollut vain elämää, ei sen kummempaa. Lääkäriaika on vasta torstaina, eikä hoitajat alkaneet kysellä lääkäriltä, että saisinko ulkoiluluvat itekseen, ettei aina tarvis ruinata hoitajaa mukaan. Mutta uskallanko yksin ulos? Muiden mukana on ollut vaikeaa, ajatukset huutaa päässä.

Onko muilla sellaista, että ääni toistais sun ajatuksia? Mulle on nyt ilmennyt sellaisia. Abilify menee suussa sulavana ja oon parina aamuna sylkenyt ne roskiin. Tunnen et Abilify on myrkkyä. En tiiä mitä uskoa, ruokailutkin on niin vaikeita.

En tiiä milloin pääsen täältä pois. Ei musta tunnu enää siltä et oisin psykoosissa. Tosin ei siltä oo tuntunut koskaan. Pelko ja ahdistus on ihan normaalia. Ainakin mulle..

Uudella osastolla. Olin täällä joulukuussa ja tää on kyllä niin hyvä osasto ku olla ja vaan voi. Olin aluksi jonossa psykoosiosastolle, mut sinne on niin pitkät jonot, että pääsin mielialaosastolle. Mulla on täällä oma huone mikä on tosi jees - tarvin oman rauhan.

Lääkäriaika oli tänään. Jännitin niin paljon, että oli pakko ottaa Propral tykytyksiin. Lääkäri vaikutti ihan mukavalta, osas kuunnella eikä ollu yhtään inhottava. Lääkäri kysyi kuulenko jotain mitä muut eivät. Yritin sopertaa jotain, sanat menivät sekaisin suussa ja lopuksi sain naurahdettua et joo kuulen ääniä. Kyllä kai ne aattelee et mitä helvettiä. Tai sit ei, osastollahan täällä ollaan.

Pieni kärhämä meinasi puhjeta hoitajan kans. Menin lounaan jälkeen kysymään, et eihän ruoka ollu myrkytettyä kun maha tuli kipeeksi, niin mitä sanoo hoitaja? Puuskahtaa ja kysyy, "ihan tosissaanko sä kysyt?" Niinku wtf eiku ihan huvikseen meen tollasia kysymään??? Mulla on muutenki tosi korkea kynnys vaivata hoitajia mun asioilla niin rupes vituttaan hoitajan epäasialliset kysymykset. Lääkärikäynnillä se oli muka niin ymmärtäväinen.

No, täällä sitä ollaan. En ees lomia saanut. Papereiden mukaan oon psykoosissa. Ei musta tunnu siltä. Miltä psykoosissa pitäis tuntua? Joo pelottaa ja ahdistaa, minuus särkyy mut mitä muuta?

"Tuntuu että mun minuus särkyy. Oon ihan hukassa pään sisällä enkä tiedä mitä mulle tapahtuu. Mulla ei oo ees itsetuhoinen olo, vaikka oon osastolla. Ennen mulla oli, mut nyt ei oo. Mikä tuntuu sinänsä oudolta. Itsetuhoisuus oli vuosia sitten osa mua, mut sitten kaikki muuttu ja tilalle tuli epätodellinen olo. Kuin mua ei ois tässä. Viime syksynä mulla oli sellanen tunne et kutistun pieneksi. Nyt sitä on taas. Ei aina, mut välillä. Ahdistaa. Demonit on vieny mun mielen ja ne pisti tilalle pelokkaan mielen. Tekis mieli huutaa ääni käheäksi. Hajottaa paikkoja kun niin ahdistaa. Se ahdistus on nykyään erilaista. Ennen se oli jotenkin tietoisempaa. Nyt ahdistaa ja samalla oon ihan hukassa. Haluun kotiin mut siellä meno ois niinku aina ennenkin: ostaisin vain uuden veitsen. Sillon ku ostin ton veitsen kaupasta niin veli oli hämmentyneen ja pelokkaan kuulonen. Ihan ku me oltais oltu kaks ventovierasta siinä hetkessä" 1.4.19

Pelottaa ja ahdistaa. Kaappauspelot ovat edelleen voimassa mut pelkään myös tän osaston potilaita. Ne on niin levottomia ja puhuvat rumia. Koskaan ei tiedä milloin on itse niiden kohde ja saa kuunnella loukkauksia. Vaikka pitäshän mun tietää, et ne on sairaita, mut silti pelottaa.

Oon saanu luvan käydä ulkona hoitajan kans. Ne hetket on niin vaikeita. Katson vain maahan kun en uskalla kohdata maailmaa.

On tässä huudettu ääntä käheäksi. Purtu kädet mustelmille. Haettu Propralia kun paineet on koholla jatkuvan vireystilan takia. Kuulin ääniä. Alkoi heti ahdistaan. Tää paikka on demonisoitu.

Pääsen ehkä toiselle osastolle huomenna. Ainakin sieltä osastolta tulee hoitaja mua tapaamaan. Olin aluksi jonossa psykoosiosastolle mut sinne on niin pitkät jonot, et siirryn mielialaosastolle, missä hoidetaan psykoottisia potilaita. Aivot kuvataan huhtikuun lopulla ja Abilify nostettiin 15 milligrammaan. Risperidon pysyy annostuksella 2mg koska oon ollut niin ahdistunut. Ihan hirveetä myrkkyä tuo Risperidon kun aiheuttaa tollasia oloja. 

En muista millon viimeksi ois ollut näin vaikeaa. Olla nyt pakkohoidossa kun vain suojeli omaa henkeään pelkojen takia. Huhhuh. Minä en ole psykoosissa enkä psykoottinen, piste, haluun kotiin!