Välillä ollut sellainen tunne, että en pärjää kotona. Mutta en halua osastolle, koska se ei loppupeleissä pelasta tilannetta.
Mutta illat ovat niin vaikeita. Aamutkin ovat vaikeita. Ahdistaa, pelottaa, tekee mieli purra ja viiltää. En ole uskaltanut puhua itsetuhoisista ajatuksista. Muutakuin sen, että mörön ajatukset tuovat jollain tapaa turvaa. Vaikka ne ajatukset ovat kamalia.

Onneksi ensi viikolla on vain kaksi työpäivää. Tuntuu jotenkin niin raskaalta, kun joutuu pinnistelemään. Ttl oli soittanut mtt:n psykiatrille, ttl haluaisi ymmärtääkseni jonkun lääkkeen masennukseen. Miten sitten kävisi? Ei mua voi enää pelastaa. Kohta tulee talvi ja vedet jäätyvät.

"Älä mee sinne!"

Nyt ne vitun äänet ovat alkaneet kommentoimaan tekojani. Vastasin sille mielessäni, että sinähän et minua määrää. Hiljentyi se.

Paluumatka oli raskas. Olosuhteiden takia valvoin kokonaisen vuorokauden, enkä ottanut koko annosta risperidonia, vain 1mg. Eilen illalla sit kädet mukavasti tärisi ja ahdisti.

Tänään kaikki on niinkuin ennenkin. Ei tästä tuu mitään. Univelka painaa, mutta olen liian väsynyt että jaksaisin tehdä asialle jotain.

"Mä oon kyllä huolissaan sun jaksamisesta. Ja voinnista"

Pääni päällä majailevat pilvet tummuvat entistä mustemmiksi. Pelottaa. Tekotapa on nyt selvä, päivänmäärä puuttuu. Se päätös ohjaa nyt koko elämää. Se ohjaa ajatuksia, kuin valmistelisin itseäni kuolemaan.

Mustelmat ovat aika järkyn näköisiä. Ne näkee niin selvästi. Tein niitä lisää, toivottavasti ne kerkeäisivät haalistua ennen matkaa.

Paitsi mitäpä väliä niilläkään on. Ei äitille tulis yllätyksenä jos se näkis jäljet. Oha sitä ennenkin. 

Aamut ovat vaikeita. Olen niiin väsynyt. Aamukahvinkin juonti on vaikeaa, kun katse lasittuu tuijottamaan yhteen kohtaan.

Sanon kun en muutakaan keksi: jospa tää tästä.

Ote lipsuu.
Aamukahvilla taas googlettelin keskusteluja itsemurhista. Aamulla tuntui tuskaiselta, koska en tuu koskaan saamaan apuja itsemurhan tekoon. Eihän se silloin tosin ois itsemurha, vaan avustettu. Esim. ennen itsemurhaa irtisanonko itseni töistä? Silloin työpaikka ei koskaan saisi tietää, eikä esimiehelle tarvitsisi ilmoittaa sairaslomasta, jos itsemurha sattuisi epäonnistumaan.

En tiedä miksi pelkään epäonnistumista, koska olen muutenkin epäonnistunut. Enkä ymmärrä miksi mieli on mustunut, miksi kuoleman ajatukset ovat ensimmäisenä mielessä, miksi ne ovat mielessä tunnista toiseen.

Ote lipsuu, purin itseäni käsivarsiin ja nyt käsiä koristaa mustelmat. Ja reissuun on vain viikko aikaa, ei olisi pitänyt.

Ehkä ilta on helpompi. Ehkä tää kaikki paranee, mustakin tulee hyvä ihminen.

"Sit mulla tulee sellaisiakin ajatuksia kuin 'minä haluan tappaa itseni'"
"Siis sulla tulee ajatuksia et haluat tappaa itsesi?"
"Niin, joo, haluan tappaa itseni "

Ei tainnut edes ilmekään värähtää, mutta nyt se on sanottu mtt:ssa ääneen. Sain ehkä hitusen verran pidättää ja koota itseäni, etten olisi alkanut kyynelehtimään.

Nytkään ei edes itketä. Aamulla taisin tirauttaa pari kyyneltä ahdistuneen viiltely- session jälkeen, mutta vain pari. Viilsin eilenkin, eikä sekään saanut itkemään. Vähän vain kyynelehdin.
Jotenkin ne viillot ovat kauniita, nättiä punaisia jälkiä.
Jotain olen teinivuosilta oppinut: ei käsiin, eikä jalkoihin. Inhoan omaa vatsaani, enkä tule näyttämään sitä kellekään. Päinvastoin, tunnen jopa oikeutusta, että saan tuhota vihaamaani kehonosaani, vatsaani.

Mikä hitto minua vaivaa, en tunne olevani masentunut. Olin töissä tehnyt mokan, sekään ei jaksa kiinnostaa, reagoin siihen nauramalla, kun sain asiasta kuulla.

Mtt:ssa kerroin huoleni omasta voinnistani. Huolestuttaa, milloin vointi romahtaa. Olen sinnitellyt lomamatkan takia, mutta mitä sen jälkeen tapahtuu? Olen alkanut tupakoimaan ja tänään taas äänet huusivat, en jaksanut niihinkään reagoida sen kummemin. Korkeintaan olisin vastannut takaisin.

Ehkä tää vointi korjaantuu, kun alan syömään paremmin ja liikkumaan enemmän: en olisi laiska paska, mitä nyt olen. Jos vain nappaan itseäni niskasta ja leikin kiinnostunutta, niin ehkä elämän värit syttyisivät koreilemaan, eikä kaikki olisi niin harmaata ja mustaa.

Ehkä. 
Mut huomenna mennään töihin ja ollaan niinkuin kaikki muut. Energisiä, vastuullisia aikuisia.