Aloitan kirjoittamaan, pyyhin kirjoitetut tekstit pois. Tuntuu, että ei ole mitään kirjoitettavaa. Ahdistaa, aamulla oli taas se omituinen ja outo olo, koin että minun ja maailman välissä on aita, enkä pääse kosketuksiin minkään kanssa.

Olen valvonut öisin, aamulla väsyttää. Pelottaa. Tenoxin resepti uusittiin, vaikka sen piti olla väliaikaista, lyhyt apu. No tässä sitä mennään.

Ahdistaa, purin itseäni käteen ja sormiin ja kun myöhemmin iltapäivästä tein ruokaa, päähäni tuli ajatuksia  miten puremat ovat demonin aikaansaamia, minua puri demoni. Olin silloin tekemässä eväitä töihin, nyt katson demonin aikaansaamia jälkiä. Toivottavasti töissä kukaan ei huomaa. 

Olen jotenkin osannut jo olla iloinen ja odottavainen tulevan lomamatkan suhteen, pelkään vain psyykkeen leviämistä. Lomamatkan jälkeen kaikelle on ihan sama, ennen lomaa haluan kaiken olevan edes jotenkin hyvin. Edes jotenkin ok.

Ehkä huomenna kaikki on paremmin. Lenkillä jouduin tekemään oikoreitin kotiin, koska vähän pelkäsin edellä lenkkeilevää, tunsin, että se hyökkää minun päälleni, jos ohitan hänet. 

Mut ehkä huomenna kaikki on paremmin. Olen miettinyt, pitäisikö ottaa mtt:ssä esille lääkitys. Olen kuitenkin voinut ihan ok, tekis mieli lopettaa lääkitys. 

Olen oppinut aikaisemmista tempuista, että ilman lupaa en lähde säätämään, tai ainakin yritän keskustella asiasta etukäteen. Mahdollinen lihoaminenkin kuumottelee, aikasemmin Seroquelista turposin, varsinkin keskivartalosta aika jumalattomasti, en halua sellaista enää. 

Ehkä tämä tästä, ehkä minullekin on luvattu lupa olla onnellinen. 

Ei tästä tuu mitään.

Itkin pitkästä aikaa, ja noh, viiltelin. Aamusta asti ahdistanut, taivas lähettää taas viestejä. Nyt siellä on vaarallista, koska karhut ovat vallanneet metsän.

Pitäis nukkua vähän paremmin. Tai no, nukuin tänään pitkään, tiedä oliko syy sen takia, kun valvoin yöllä. Ja sitten yöllä pelotti.

Pitäs tehdä eväät töihin. Koko ajan vaan ahdistaa, stressaa ja on tunne, että mistään ei tuu mitään, ei musta ole töihin, olen paska, en jaksa enää. Vaikea olla.

Haluan vain eroon tästä kaikesta.

Lääkäri kysyi, onko minulla haaveita tai unelmia. Teki mieli itkeä, vastasin ei ole, ei tuu mieleen nyt mitään. Mistä tässä voisi unelmoida? Että kaikki olisi hyvin, että tää olisi vain pahaa unta, että herään ja kaikki on hyvin.

Hävettää. Hävettää niin paljon. En tiedä kehtaako harhoista enää puhua, tunnen itseni typeräksi. Ja häpeän. Häpeän niitä harhoja. Onko ne pelottavia? On. Sydän hakkaa ja tuntee olevansa vaarassa.

En kuitenkaan maininnut, että työpaikalle on asennettu kamera vahtimaan minua. Kuumottelin, että lääkäri kertoo pomolle ja pomo ottaa sitten sydämen asiakseen vahtia minua. Tunnen, että olen velkaa työpaikalle, koska olin niin kauan pois.

Jos jonkun haaveen keksisin, se olisi että tämä kaikki olisi vain unta.

Lääkäri taas tsemppasi, että selviän tästä. Nyt vain tuntuu, että se oli lääkärin surullinen yritys piristää särkynyttä mieltä, että se sanoi niin sen takia, koska ei osaa muutakaan sanoa.

Mutta ehkä minullekin on luvattu oikeus olla onnellinen. Lääkäri kysyi miten olen nukkunut. Ihan kohtalaisesti - on vastaus kaikista niistä pelottavista öistä, pelkään nukahtaa tai nukahdan lääkkeiden kemialliseen uneen. Tänäänkin olin niin väsynyt, että pelkkä ajatteleminen oli liian vaivalloista - en kyennyt ajattelemaan.

Mutta olen ollut ilman tupakkaa kuusi päivää.

Aina öisin sydän herättää
Sen harteilla on jotain kerrottavaa
Katoan peiton alle, sen pimeyteen
Tahdon vain kaiken unohtaa
Aamukahvilla tuijotan lattiaan
Kaiken olen unohtanut


Ilman ajatuksia
on helppo olla ahdistumatta
Kuin ajatuksilla,
jotka eivät ole omia

Mitä minä teen näillä painoilla, jotka harteilleni sain

Vaellan ahdistuneena makuuhuoneen ja kylppärin väliä. Kädessä puhelin, olotila hätääntynyt, yritän tavoittaa mtt:n päivystystä, turhaan. 
Seuraavana on ranta, varpaat uppoavat hiekkaan, on jo ilta, aurinko paistaa silmiin. Yhtäkkiä roikun reunalla, jyrkkä pudotus alas ja pelastushenkilökunta saapuuu liian myöhään. Olen kerennyt jo hypätä. Huudan. Jollain ihmeellä ne saavat mut ylös, ensihoito, palokunta ja poliisit. Ne saa pelastettua mut vedestä, järkttyneenä huudan ja itken maassa. Kunnes yritän hypätä uudelleen, mutta ne saivat musta otteen. Seuraavaksi olen sairaalan pihalla ja selitän ventovieraille miten sekaisin olen.

Ja sitten herään unesta. En ole koskaan nähnyt unia, missä yritän itsemurhaa. Töissä mä mietin unta, välillä miettien kuulenko mä harhoja. Nyt ne kuulosti naisen ääniltä, kun ne yleensä on ollut miesten ääniä.

Jospa tää tästä, ehkä.

Tapetin kuvio elää. Paitsi eihän mulla ole seinissä tapettia, vain valkoista maalia. Mikä siinä oikein liikkuu. Se möykky tekee pyörivää liikettä, eikä se katoa, vaikka silmää räpäyttää. Ja ainahan se myrkytyksen mahdollisuus on. Onko mtt vaarallinen? Mitä teen? Ja mikä toi ääni käytävässä oli. Viestiääni, mutta puhelin on äänettömällä. Miksi mä kuulin sen äänen, mikä se oikein oli? Muut ihmiset on vaarallisia.

Stressaa. Töissä sentään on pystynyt olemaan normaali ihminen, vaikka tänään ajatukset harhailivat siihen, onko mtt ihan hyvillä tarkoituksilla. Piti skarpata, että nyt ajatellaan työasioita.

En ole vieläkään saanut siivottua. Stressaa niin saatanasti, tuntuu kuin maailmanloppu tulee, kuin koko elämäni olisi suuressa vaarassa, kuin olisin menettämässä henkeni. Pitää hengittää, en minä ole kuolemassa. Selviydynkö? Väsyttää.

Jos jonkun ominaisuuden toivoisin itselleni, olisi se, että en stressaisi niin jumalattomasti pienintäkin asiaa. On niin kuluttavaa, kun heti stressitaso nousee miin korkealle, että tuntee olevansa vaarassa. Mikähän siihen auttaisi, huoh.

Pitäisi siivota, en oo siivonnut varmaan kuukauteen. Tupakoinnin lopetuskin on unohtunut, sitten joskus. 
Sain uuden Tenox- reseptin. Pelottaa että koukutun siihen. Arvetkin ovat haalentuneet, olisipa ne aina kauniit ja punaiset.

Töihin maanantaina. Ahdistaa, pelottaa, jännittää. Mitä sanon muille? Onko tää varmasti hyvä aika? Mitä jos vointi romahtaa?

Olisipa aina itsevarma ja kaunis. Ei tarvis ahdistua.
Onneksi on propral.

20:59
Huono ilta ollut. Itkisin, jos jotenkin kykenisin. Olen tuntenut suurta yksinäisyyttä. Tykkään olla omissa oloissa, mutta tää on liikaa. Turhauttaa tunnista toiseen ravata tupakalla, tekis mieli luovuttaa.
Lääkäri sanoi "kyllä sä tästä selviät". Enpä tiedä, nyökyttelin, mutta en uskonut sanaakaan. Miten minä selviän? Ahdistaa. Yritti se lääkityksestä sanoa jotain positiivista, että sitä menee 6mg annoksillakin, mutta silti tuntuu että 3mg on liikaa.
Nyt vaan tuntuu jotenkin tyhjältä. Kuin olisi kuoret päällä ja osa minusta olisi kadonnut jonnekin.
Ehkä minäkin löydän onnen ja ilon jonain päivänä, mutta jaksanko sinne asti?