Käytävällä soi rauhallinen pianon pimputus, joku potilaista soittaa. Pianosta lähtevä ääni on rauhoittava ja herkistävä. Kävelen käytävällä tupakka-aski kädessä, olen käynyt jo ties kuinka monta kertaa tupakalla kun olen ollut niin hermostunut. Pianon ääni saa minut rauhoittumaan, olen aina tykännyt pianomusiikista. Katse on naulittu tiukasti lattiaan ja huokaan, mitä minä täällä teen.
Kävin lukemassa Kannasta mitä mtt:n lääkäri oli kirjoittanut. Mun harhaluulot ohjaa mun käytöstä. Muka. Ei se musta mee niin. Mulle se on ollut vain elämää, ei sen kummempaa. Lääkäriaika on vasta torstaina, eikä hoitajat alkaneet kysellä lääkäriltä, että saisinko ulkoiluluvat itekseen, ettei aina tarvis ruinata hoitajaa mukaan. Mutta uskallanko yksin ulos? Muiden mukana on ollut vaikeaa, ajatukset huutaa päässä.
Onko muilla sellaista, että ääni toistais sun ajatuksia? Mulle on nyt ilmennyt sellaisia. Abilify menee suussa sulavana ja oon parina aamuna sylkenyt ne roskiin. Tunnen et Abilify on myrkkyä. En tiiä mitä uskoa, ruokailutkin on niin vaikeita.
En tiiä milloin pääsen täältä pois. Ei musta tunnu enää siltä et oisin psykoosissa. Tosin ei siltä oo tuntunut koskaan. Pelko ja ahdistus on ihan normaalia. Ainakin mulle..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥