Tahdon sinne missä ei satu

Oon tässä miettinyt paljon asioita. En tiedä miten suhtautua skitsofrenia-diagnoosiin. Välillä tunnen et se on osa mua, mut välillä tuntuu siltä että mulla ei oo sitä. Onko se sitten sairaudentunnottomuutta, mene ja tiedä.

Tänään oli lääkäri ja sain kuulla et tää skitsofrenia on elinikäinen sairaus. Se veti mielen aika matalaksi, tuun olemaan koko loppuelämän skitsofreenikko. Tiedän että lääkkeillä oireet voi pysyä poissa, mutta silti. Ei tunnu kivalta. En voi uskoa, että miten ihmeessä oon sairastunut niin vakavasti. Missä kohtaa elämässä meni pieleen? Olisiko jotain voinut tehdä toisin? Mene ja tiedä..

Oon sopeutunut hyvin uudelle osastolle. Pääsen tänä viikonloppuna ekaa kertaa yölomille. Se tuntuu hyvältä, koska kuntoutus etenee. Toisaalta en ole uskaltanut olla täysin rehellinen, mua on masentanut. En uskalla puhua asioista, sillä pelkään että kaikki lomat viedään ja hoito pidentyy.

Jos laskin oikein,  oon kohta ollut 8 viikkoa osastolla. Mtt:n lääkäri puhui lyhyestä osastohoitojaksosta, mut mikä on lyhyt hoito? Tää tuntuu pitkältä.