"Mä haluan tappaa itseni" "En halua" "Haluatpas" "En halua" "Mietitään myöhemmin"
Ahdistus on melkein kadonnut kokonaan, mikä on hyvä juttu. Siltin otan propralin, jos pitää poistua roskakatosta kauemmaksi. Lenkkeilläkin pitäisi ja mennä salille. Kavereita pitäisi nähdä useammin, syödä useammin ja terveellisemmin.
On tässä pelottanut. Toissayön nukuin kotona, koska pelkäsin liikaa. "Äiti voinko tulla yöksi kun kuuloharhat pelottaa liikaa" Äiti kysyi sit aamulla, että kuulinko tai näinkö edellisenä yönä mitään. Kysyi, että mikäköhän harhat on laukaissut. En minä tiedä.
En vaan jaksais tapella mieleni kanssa. Ihan normaalit äänet jo sekoittuu siihen kuulenko ton oikeasti, vai en -sontaan, enkä jaksais enää. Helpompi ois kadota, mutta ei saa. Se on väärin.
Joskus nuorempana, kun sekoilin lääkkeillä ja junaradalla, vastasin poliisisedälle saarnansa jälkeen, että mitä väliä vaikka itsemurha olisi rikos, siitähän saa kuolemantuomion. Tuli hiljaista, eikä se vastannut mitään takaisin.
En edes tiedä, miksi tuo tilanne jäi niin mieleen. Ehkä totuuksien äärellä on helppo olla hiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥