Annathan anteeksi kun on niin hankala olla, lupaan, tää on viimeinen."
En minä tiedä, millä voimilla vastaan taistelisin. Päivät ovat erilaisia, on helppoja ja on vaikeampia. Risperidonin noston takia olen jatkuvasti väsynyt ja tokkurassa, tahtoisin tunnista toiseen vain nukkua.
En muista, miltä nauraminen tuntuu. En ole koko sairasloman aikana nauranut, tai ainakaan en muista. Hymykin vääntyy outoon irvistykseen.
Eilen oli ihan hyvä päivä, helteiden hellittäessä on vähän helpompi olla. Ajatukset eivät vaan hellitä, unetkin on hyvin outoja.
Pelkään tulevaa, mitä siellä tapahtuu. Pelkään, että sairastun pahemmin. Mutta mitä menetettävää minulla olisi. Kuiskaan uudelleen anteeksi äiti kun olen tälläinen, et sinä tätä toivonut, mutta en voi tilanteelle mitään. Anteeksi äiti, rakastathan minua vieläkin.
Risperidon on vaimentanut ajatuksia myrkytyksistä. Mutta siellä ne edelleen ovat, läsnä, tekevät olon hankalaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥