Suljetulla osastolla.
Tänne minä tänään eksyin. Tulin vapaaehtoisesti, mutta silti ulkoilu kiellettiin. "Älä mee tänään ulos ku sulla on noita kuuloharhoja"
Hieman nolotti laittaa esimiehelle viestiä, että en pääse töihin, koska oon sairaalassa.
Törmäsin tuttuun hoitajaan. Surullista, että mut muistetaan sellaisista asioista, mistä en haluais mun muistettavan. Koska hoitaja heti kuulumisten jälkeen kysyi, "Vieläkö sulla on sitä viiltelyä, mitä viimeksi oli aika runsaasti?" Helvetin hyvin kysytty. Olisinpa voinut vastata, että ei, viiltely ei kuulu enää mun kuvioihin, mut yhä edelleen tuhoan mun ihoa. Mutta ei käsiin, ne ovat kärsineet ihan tarpeeksi.
Oon saanut hirveän pinon lappuja täytettäväksi. Mistä lähtien osastoa on kiinnostanut, millanen mun asunnon varustelutaso on?
Miten hemmetissä mä olen monen vuoden jälkeen tänne päätynyt. Mikä mussa on pielessä? Miksi mä olen tälläinen? Mikä mua oikein vaivaa? Miks just minä, miksi minä olen saanut tälläiset painot harteille, mitä ei soisi kellekään.
Ajatukset harhailee hukuttautumiseen, tunnen pientä paniikkia, sillä vedet jäätyvät pian.
En tiedä, milloin pääsen pois. Mtt:n lääkäri määräsi Fluanxolin, mutta mitä tekee päivystävä lääkäri? Määrää, että sitä ei nyt enää mene. Miksi? Toivon todella, että ymmärsin väärin, koska tälläinen jatkuvassa ahdistuksessa eläminen ei ole mukavaa. Ja se lääke nimenomaan määrättiin ahdistukseen.
Mutta tänään ei ole juurikaan ahdistanut. Masentaa, tahdon pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥