Tahdon sinne missä ei satu

Lääkkeiden yliannostus.

Se nyt pyörii mielessä. Mörkö kuiskii, romantisoi, laittaa pakkoajatuksia mieleen. Oon valehtelematta aamusta asti miettinyt yliannostuksen ottoa. Sit laittais vaan sänkyyn lepäämään ja lopettas hengittämästä. Mörkö on alkanut laatimaan aikatauluja, minä päivänä ja mihin kellonaikaan.

Ei tässä mun elämässä oo mitään järkeä. Viimeisimmän esimiehen keskustelun aikana tuli tunne, että esimies on alkanut miettimään pitääkö ne mua ees tuolla töissä. Oonhan nyt enemmän tai vähemmän ollut saikulla. Hävettää käydä työterveyslääkärin käynneillä, niistä kun lähtee lasku työnantajalle. Ja en käy ees töissä.

Miks mun piti syntyä tänne. Porukatkin eroaa ja pelkään. Pelkään isäpuolen reaktiota, et se heittäytyy väkivaltaiseksi. Huolestuttaa, kun en voi olla äitiä suojelemassa. Vaikka ei äitillä vielä oo mitään hätää, koska minkäänlaisia viestejä tai puheluita ei oo tullut.

Niin, senhän mä osaan. Osaan huolehtia muista, mutta en itsestäni. Laitan muut itteni edelle, kysyn enemmän muilta "mitä kuuluu", kuin itseltäni. Tsemppaan muita, mut tuhoan vaan itseäni.