En tiedä, mitä teen elämälläni. Ahdistaa, tuntuu kuin olisi hukassa elämänsä suhteen. Olen kuin edelleen se 18- vuotias tyttö joka toivoi kuolemaa, tosin sillä erotuksella, että täytän tänä vuonna 26.
Huomenna mtt, keskiviikkona työterveyslääkäri. Ttl pyysi, että kirjoittaisin sähköpostia sille, en ole tehnyt niin, koska mitä kerrottavaa tässä olisi. Ei minulla ole kuulumisia, olen vain.
Ei minun elämässäni tapahdu mitään, kaikki tapahtuu pään sisässä, kuin psyyke olisi isoina pirstaleina. Niiden yhteen liimaaminen sattuu liikaa, mutta terän viiltäessä ihoa olen kuin olisin joku muu, se ei käy kipeää. Se tuntuu muistutuksena, et hei säkin olet elossa, ainakin sun tuntoaisti toimii.
Tämä viikko on viimeinen sairaslomaviikko. Etelän matkakin olisi tulossa, mut tuhoan vain ihoani ja mietin tappaisko itsensä, vai menisikö takaisin töihin.
En tiedä mitä sanoa lääkärille. En tiedä haluanko olla elossa. Tää kaikki tuntuu niin turhalta, koko elämälläni ei ole merkitystä. Risperidonkaan ei sovi, se aiheuttaa kutisevia ihottumaläiskiä iholle.
Olisipa joku muu, joka sanoisi miten minun tulee tuntea, olla ja elää elämääni. Tuntuu, ettei minua ole läsnä, vaikka tässä olen. Vaikea pukea sanoiksi sitä möykkyä, mikä velloo sisällä. Mörkö pistää ajatuksia mieleen, se pistää romantisoimaan itsemurhaa, vaikka todellisuudessa se on pelkkää tuskaa ja surua.
Tiedän vain, että haluan tästä mielestä eroon. Se ei ole minua, enkä tiedä jos päällään seisominenkin olisi helpompaa. Asunnon huonekalutkin tuntuvat että niitä olisi joku siirrellyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥